Hanna | Page 7

Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
hikiseltä otsaltaan.
»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
Mari tyrski naurua yhä.
»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
ai, hyvä isä siunatkoon!»
Jussi oli karannut hänen niskaansa.
»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
nousemaan.
»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
luutulla.»

»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»
Hannalla oli jo paha hätä.
»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
hartioista.
»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.
Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia lainehti.
»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»
»Annahan olla, minä kantelen.»
»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»
»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»
»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»
»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»
Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.
Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen käteensä.
Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.
»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
osaavasi.»
Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti koetti
sittenkin pitää.

»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun.
Minusta ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»
»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
puustavia.»
»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»
»Hanna, korjaa!»
»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»
»Sillä on hyvä aika.»
»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»
»Syömän pitää.»
»Ei, mutta Jussi--»
»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
hyllylle.
»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
sentään ruokasaliin asti kuulunut.
»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
tarvitse.»
»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»
»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
»Etkö sinä laita itseäsi--»
»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,

menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.

II.
Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli, ettei
kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui.
Sattuipa joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin miellyttäviä
poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen Hanna
franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta. Mutta
Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei Hanna
voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään ihan
toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.
Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,

joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.
Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
karkoittaneet.
Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana
vuonna, kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.
Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna