Hanna | Page 5

uskoivat samaa. Ja sitten he
jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.
»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»
»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»
Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
kotoisesta suuresta surusta.
Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät seinät.
»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
joutui sitä kuulemaan.
Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
sadenutun alempia nappia kiinni.
Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui oveen.
»Kuinka Hanna voi nyt?»
»Kiitoksia, hyvin.»
Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava
liuma poikia, Jussi niiden joukossa.
»Osasitko läksysi, Jussi?»
»Osasin!»

»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.
»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
ptruuh! Mihinkä ajatte?»
»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»
Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.
»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»
Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät, ja
ylös hyppäsi poika kärryille.
»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»
Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi tanakkana,
vaikka tutisivatkin jalat.
Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?
Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa kivisti.
Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
vaikenevana seisoi.
Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.
»Mihinkä Mari menee?»
»Apteekkiin.»
»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»

»Pappanne tuota lienee.»
»Oikeinko huonona?»
»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»
Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.
Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.
»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin
lähettäkää minulle sana.»
Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
äidille.
»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.
»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.
»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»
Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.
Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?
Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea, sininen
taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei mikään
mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta äidille paha.
Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän tahtoisi? Kun
häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti rukoilisi. Joka päivä,
monta kertaa päivässä.

Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.
Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt ja
hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja piti
huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt niinkuin
ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti Jussia
lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta
eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin vaivoin.
Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli parhaimman
mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.
Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
tarjottimelle ja kantoi itse sisään.
Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan varalle,
eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja. Äidille oli
paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten Jussille, jolla aina oli
kova ruokahalu.
Hanna katsoi kirjaansa.
»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»

Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
oleskelemaan enemmän heidän kanssaan.