Hanna | Page 4

Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun

semmoinen liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat
lakkia ja pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me
kävelimme niin totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt
suutansa nauruun. Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme
kaiken aikaa toisiamme kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja
Armas ja Otto. Niin ja kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa.
Arvaa, arvaa! Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin
päin,--kukka takana.» Se käännettiin.
»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli. Oliko
mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti? Kummallista! Nyt
oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää. Lehti oli kääntynyt,
koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää koskaan olla iloinen ja
nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon niillä riitti puhumista ja
kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta heillä onnellisilla ei
ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin Hannalla, semmoista,
jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei edes paras ystävä, ei
Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää ja äitiä; heidän väliään,
heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas ahdistus nousi Hannan
kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari täyteläistä kyyneltä
silmistään.
»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt,
hänellä on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on
tämä toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta,
naistako sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----», huudettiin
hänen ympärillään.

Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän
ohitsensa ja melu alkoi uudelleen.
»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna.
Koetellaanpa, tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
hänelle avuksi.
»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain hauskaa.
Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta. Tulepas tänne.»
Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä. Ne
olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei äiti enää
olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla tuulella näin
aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan huoneesta huoneesen,
otsa rypyssä.
Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset luokkalaiset
pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat kädessä, muutamilla ei.
Kaikki olivat jotenkin hiljaa.

Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»
Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan syliin.
Niin suloista se oli, niin turvallista.
»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen. Se
helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne nyt kaikki
häneen katsoivat.
Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa
kuuli hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan
raamattua ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota
seurasi yleinen hälinä ja liike.
»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
kaulansa ympäri.
»Ei, en minä kipeä ole.»

»Kyllä hän on.»
»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle kuin
mahdollista.
»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme
kohta, kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on
hyvin kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin