Hanna | Page 3

ja läksi rauhoitettuna takaisin ruokasaliin.
»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
nousta.»
Jussi se oli, joka häntä pudisteli.
»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
kuulustelee.»
»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»
Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi myös
jotakuinkin.
Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa
asemassa, huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana,
hätääntyneenä vieressä. Äiti raukka!
Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta vaan.
Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
hengittämättä.
Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.

Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen panna
sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa pää taas
selveni ja voimat tulivat takaisin.
Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
Äiti toi maitokannua kyökistä.
»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.
»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»
»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
yhden munan.»
»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla
vaatimuksella äitiin. »Koska Hannallekin.»
»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
talrikillesi.»
»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea
syömään, enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»
Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
muka tehty suurta vääryyttä.
Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin

pöydältä ja läksi kyökkiin.
»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
äidin poissa ollessa.
»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
vihainen.
Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa
syödä muuta kuin tämän voileivän.»
Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»
»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.
»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
Kiitoksia, ei enää.»
Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.
»Kiitoksia, mamma!»
»Etkö enää syö?»
»En, kiitoksia!»
Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa
ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt? Muisteliko yöllistä ja
oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi vettä.
Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello neljännestä
vailla yhdeksän.

Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää käden
nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen mustat
hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli valkoinen ja
puhdas.
»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
tahtonut äitiä häiritä.
Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat eivät
liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki, kovaa
kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta puoli?
Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi hetken
portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän verkalleen
astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja ilmassakin
niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä valoa taivaalta;
puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina esiin.
Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas pois.
Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»