Hanna | Page 2

neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen tulisi yhä paremmaksi.
Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona; muuta hän ei toivoisi. Äiti
ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, hänellä ei
ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi
elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja mamman elää kauan,
kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä
taivaassa--!
Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee kotiin
ja äiti raukka pääsee levolle.
Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.
»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»
Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
pöydän syrjään ja vihaista murinaa.
Olikohan isä--?
Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti samassa
oven kiinni.
»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin
minä olen. En aave enkä kummitus.»
Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.
»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»
»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»

»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»
»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»
»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»
»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy
jo kolmatta.»
»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»
»Kylmää vasikan paistia.»
»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»
»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
aamiaiseksi.»
»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista
ruokaakaan. Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan
välitä. Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en
huoli.»
»Ehkä lähdet sitten levolle?»
»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»
»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
mennyt.»
»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä
huokailet. Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun

mies väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.»
Hän löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
pöytään, että astiat kilisivät.
»Hyvä Oskar!»
»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
sinulle annan--!»
»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki
isän tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä
päässä ja nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti
estää häntä pöytää hakkaamasta.
»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
kalpeana kuin kuolema.
»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
nutun hiaa.
»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»
Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»

»Hyvin, mamma.»
Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
äänellä kuin ennenkin.
»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
muutamme kuivan paidan.»
Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle. Kuinka
hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
»Saatkohan jo unta, lapseni?»
»Kyllä luulen.»
»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»
»Mamma menee vaan.»
»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»
»Niin, sama se on.»
Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli poskea ja
läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin. Pimeää oli ja
hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella, häntä niin
kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan silmistä, noin
vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei hänellä erittäin paha
mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein suloinen väsymys vaan
tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti vähän, mutta harveni
sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi; hän siirsi päänsä
kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta; kyynelet
herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.
Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui

yhtä mittaa aamuun saakka.
Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja katseli
häntä, herätti sitten Jussin