Hanna

Hanna, by Minna Canth

The Project Gutenberg EBook of Hanna, by Minna Canth This eBook
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Hanna
Author: Minna Canth
Release Date: August 8, 2004 [EBook #13140]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA
***

Produced by Tapio Riikonen

HANNA
Kirj.
Minna Canth
1917 (1886)

I.
Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
loisti tuli.
Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
jatkuisi.
Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös kattoon,
ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja raskas
hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa päällä.
Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
perästä.
Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä Jussi
oli paha potkimaan.
Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn alta
vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi takaisin
omalle vuoteelleen, peitteen alle.
Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta. Ei

nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät tulisi
sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä tyynyyn.
Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo paha uni
enää tule vaivaamaan.
Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö hiiri
juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan. Ehkä hän
erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä äsken, vai ei.
Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--? Tosiaankin, eikö
liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa hän juuri hiljaakaan
makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän raukkaa vaivasi?
Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus vielä
seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta sittenkään
kuulunut.
Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
voi, voi--!
Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
»Odotan pappaa.»
Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.

»Paljonkohan kello on?»
»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»
»Saanko jättää oven auki?»
»Peloittaako sinua?»
»Peloittaa vähän.»
»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»
»En minä ole kipeä.»
»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»
»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa
ja tahtoi purra.»
»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»
»Hyvää yötä, mamma!»
»Hyvää yötä!»
Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista, jotain
hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein pysähtyä
niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan siellä
naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla eroittunut
muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut suloisempi,
rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan varmaan oli.
Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein. Lieneekö äidillä
koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan lapsenakaan

syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa hänestäkin
kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin hyvää ei hän toki
voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin edes. Siihenkin jo
tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin esimerkkiä ja pyytäisi