Haapakoskelaiset | Page 8

ainakin: Teidän Majesteettinne, haidamak kyllä
antaa kastaa itsensä, mutta hän tahtoo muutamia pieniä muutoksia
uskonoppiin tahi oikeammin siveysoppiin, ja niistä hän pitää
itsepäisesti kiinni, ja kunnianarvoinen isä Osip on neuvoton ... hän
pyytää tarkempia ohjeita.
-- Mitä tahtoo sitte "serkkumme", ruhtinas Haidulla?

-- Hän tahtoo pitää haareminsa.
Vieno ivanauru kirkasti keisarinnan kasvot ja syvät sinisilmät
säihkyivät pidätetystä ilosta. Sitte kääntyi hän puoliksi ja sanoi paljon
tarkoittavalla äänellä: Prinssi Orlov, lähettäkää isä Osipille käsky
kastaa se vanha shakaali. Ja hovilla oli huvia siitä pikku tapauksesta
koko viikon ajaksi.
Mutta kuin shakaali oli kastettu, kiukustui hänen kansansa. Haidulla,
jonka nimenä nyt oli Aleksander, karkoitettiin pois aavikoilta
monilukuisen perheensä kanssa, hän tuli tänne Moskovaan ja sai täällä
vanhan rappeutuneen linnan, jossa se perhe asuu vieläkin. Poika Yrjö
pantiin paashikouluun ja meidän valtiomiehemme käyttivät häntä sitte
kruunun tavoittelijan nimellisenä, pitääkseen yllä riitoja hänen
heimossaan tuolla entisillä aavikoilla. Suureksi suosion osoitukseksi sai
hän jossakin tilaisuudessa ottaa vastaan isänsä, vanhan shakaalin,
muotokuvan, joka muuten oli hylkynä, jossakin Talvipalatsin nurkassa.
-- No, mitä hänestä sitte tuli?
-- Pojastako?
-- Niin Haidulla Aleksanderin pojasta, Yrjöstä.
-- Kenraali hänestä tuli. Mutta hän ei kuitenkaan voinut koskaan päästä
vapaaksi haaremin ajatuksista, vaan pani toimeen häväistysjuttuja, ja
ihan varmaan olisi koko suku joutunut rappiolle, ell'ei joku suurruhtinas
olisi ollut kummina hänen pojallaan Konstantin Georgevitshillä. Tätä
Konstantinia holhoili milloin kukin ruhtinas, ja hän olikin tosiaan aika
mies; viimein pääsi hän intendenttiviraston päälliköksi ja kokosi aika
lailla rahaa. Hänen pojastaan, meidän Nikolaistamme, tuli
rykmentinpäällikkö, mutta hän otti eron tahi oikeastaan hänet erotettiin
virastaan pari vuotta sitte. Muistathan vetovoiman lain. Niinpä niin, ne
kerrokset, joista hän on alkuisin, vetävät häntä sinne jossa hänen
kotonsa oikeastaan onkin. Hän osasi olla hyvinkin hieno ja komea
nuorempana, siisti kuin kissa, kaunis kuin paratiisilintu, se oli kaikki
opittua, vaan nyt, kuin hän jo on vanha, niin...

Mutta Hornia ei miellyttänyt Dimitri Semenovitshin kertomuksen
loppuun kuuleminen. Kaunis, nuori neito oli tehnyt häneen syvällisen
vaikutuksen, hän oli vieläkin näkevinään akaasiain vaaleaa vihreyttä
vasten hänen lumoavan kuvansa. Että tällä hienolla, ilmaisella
olennolla olisi mitään yhteyttä tuon ylhäisen roskaväen, tuon
tatarilaissuvun kanssa, jonka historia oli lyhyissä, voimakkaissa
piirteissä juuri ollut hänen nähtävänänsä, se tuntui Hornista
vastenmieliseltä. Että kaikki tuo nuoruuden ja kauneuden ilmestys, joka,
vaikka se jo oli kadonnut, yhä vielä kajasti hänen silmissään
valkoruusuna tahi sellaisena kuin mantelikukan terä, tulisi vedetyksi
alas, se tuntui hänestä vaistomaisesti tuskalliselta.
-- Lähtekäämme, Dimitri Semenovitsh, sanoi hän lyhyeen. Sinä syöt
meidän kanssamme Jarissa, vai kuinka?
Dimitri katsoi tutkivasti kumppaniinsa.
-- Olkoon menneeksi Jarissa. Mutta vapaaherratar, sinun sisaresi
meidän pitää ensin noutaa.
He läksivät astumaan polkua pitkin, tulivat suuren lammikon rantaan,
jonka päällä pääskyset lentelivät, riemuisesti viserrellen, ja kääntyivät
taas suurelle tielle, jota pitkin vaunujono juhlallisen hitaasti kulki
entiseen tapaansa. Samassa he näkivät Helena Nikolajevnan punaisella
ratsullaan keskellä kiehuvaa joukkoa; hän tervehti viehättävästi
piiskallaan, hymyili voittoisesti ja läjäytti ratsuaan.
Silmänräpäyksen ajan näki Horn sinistä harsoa ja tunsi outoa ahdistusta
ja sääliä neitoa kohtaan, joka sitä kantoi. Hän ajatteli itsekseen: niin
rakastettava ja hieno, ja kuitenkin sellainen kuorma raakoja, likaisia
muistoja ainiaaksi kytkettynä hänen sukunsa nimeen. Melkein
vihamielin sanoi hän:
-- No, Dimitri Semenovitsh, mutta tyttö, tyttö itse, mitä sinulla on
hänestä sanomista?
Martinovilta ei jäänyt huomaamatta Hornin puheessa piilevä pieni
piikki. Iloisesti vastasi hän:

-- Erik Aleksandrovitsh, tahdotko tietää, mitä minulla on sanomista
hänestä? No, saathan itse nähdä Helena Nikolajevnan huomenna. Sen
verran minä vain sanon, että hänellä on selvä pää ja että hän tietää ja
osaa enemmän kuin hänen ikäisensä tytöt tavallisesti.
Horn työnsi sivulle vaaleat viiksensä ja hymyili hiljaa itsekseen. Nyt he
jo olivat Aldonin huvilan luona, Neiti Hanna seisoi odotellen kuistilla,
valmiina lähtemään.
-- Olemmeko antaneet teidän armonne odottaa? huusi Martinov
ranskaksi orapihlaja-aidan ylitse, joka oli huvilan ja suuren tien välillä.
-- Ehkä minuutin, vastasi Hanna; vaunut ovat valmiit, minä tulen heti.
Kohta sen jälkeen istui koko seurue landoo-vaunuissa, ajaen
hölkkäjuoksua Jaria kohti.
Jar on Moskovassa eräs ulkoravintola, joka on ainoastaan hyvin
edullisen asemansa ja muinaismuistojensa tähden voinut pysyä
sellaisessa arvossa, että siinä kauneina vuodenaikoina käy niitäkin,
jotka muuten ovat hyvin tarkkoja paikan valinnassa. Se on aivan
Petrovan puiston portin ulkopuolella viertotien varrella, joka vie sieltä
avaran Hodinin tasangon halki.
Jarissa on Pushkin viritellyt kanneltansa ja laulanut laulunsa
Antshar-puusta. Siellä hän, innostuneena mustalaistyttöjen lauluista ja
sampanjasta on sepinnyt sen juomalaulun, joka kultakirjaimin
piirrettynä, marmoritauluihin vielä tänäkin päivänä koristaa erästä
tämän ulkoravintolan pikku huonetta. Talvisaikaan alkaa elämä täällä
vasta puoliyöstä ja päättyy useimmiten vasta silloin, kuin harmaa
talviaamu jo koittaa äärettömälle tasangolle. Keväällä muuttaa Jar tuon
nurinpuolisen luonteensa ja on sitte pysähdyspaikkana iloisille sekä
mies- että naisurheilijoille ja perheille. Jarissa on pieni, syreeni- ja
akaasia-aidoilla ympäröity, avonainen katos, ja siihen asettuivat meidän
ystävämme. Puhelu kävi Ranskan kielellä, jota Martinov ei kuitenkaan
osannut täydellisesti.
-- No, sisko Hanna, sanoi Horn, kuin päivällisen tilaus oli tehty, minä
olen sitonut sinun aikasi huomiseksi. Huomennahan se juhla on,

Dimitri Semenovitsh?
-- Mikä juhla? kysyi Hanna. Minulla ei ole muassa muita kuin
matkapukuja.