Haapakoskelaiset | Page 7

olenkin muukalainen,
käyttää niitä kahta lippua?
Nyt vasta näytti Martinov tajuavan velvollisuutensa.
-- Ah, Helena Nikolajevna, sallikaa minun esitellä teille meidän uusi
komentajamme, minun ystäväni, Erik Stålsköld Horn vapaaherra,
Helena Nikolajevna Chamitov.
Översti riensi esiin, tervehti kauniisti neitoa ja sanoi:
-- Suurimmalla mielihyvällä me, sisareni ja minä, käytämme ne liput.
Iltamahan on hyvää tarkoitusta varten vai kuinka?

-- Hyvää tarkoitusta varten, tietysti, eikö Dimitri Semenovitsh ole sitä
kertonut teille? Te tuotte myös sisarenne, sitä parempi -- ja koko hänen
muotonsa loisti ilosta, joka kaikki vaikutti hyvin suuresti Horniin. --
Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, te tulette istumaan samassa
looshissa kuin me, minä ja tätini, mademoiselle Dorinne Koshelsky.
Meille on oleva hyvin mieluista tehdä tuttavuutta teidän kanssanne.
-- Minä kiitän, sanoi Horn kohteliaasti ja aikoi juuri lisätä vielä pari
sanaa, kuin Helena Nikolajevnan ratsu, säikähtäen polkupyörällä ajajaa,
joka varomattomasti mennä suhahti aivan vieritse, hypähti -- ja pois
sitä mentiin täyttä laukkaa. Pitkä harso kohosi taakse ja näytti metsän
kevätvihreyttä vasten ainoastaan selväväriseltä siniviirulta.
-- Hyvänen aika, eihän hänellä vain käyne pahoin, sanoi Horn
levottomasti, varjosti kädellään silmiänsä ja hätäillen katsoi pois
lentävää neitoa. -- Kirotut polkupyörät.
-- Oh, ei vaaraa; jos oikein tunnen Helena Nikolajevnaa, niin hän kohta
kyllä masentaa Almandinensa. Se on hänen mielikkiratsunsa. Helena
Nikolajevnalla on suonissaan kasakin verta.
Kasakin verta! ne sanat vaikuttivat vastenmielisesti nuoreen överstiin.
-- Miksi et tahtonut esittää minua hänelle, sinä vanha kumppani?
-- Enkö tahtonut? Tietysti minä tahdoin.
-- Etkä sinä ole virkkanut niin mitään hänen pääsylipuistaan ja vielä
vähemmin iltamasta.
-- En, Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, pakollisesti hymyillen.
Minä olen sinulle nyt kaksi kokonaista päivää kertonut kaikkea, niin
kaikkea mahdollista, ja kuitenkin sinä vaadit minua vastuusen siitä,
mitä en ole puhunut. Onko se oikeuden mukaista?
Horn hymyili. -- Kelvottoman kaunis tyttö hän on, se Helena
Nikolajevna. Näitkö, kuinka päivänpaisteiseksi hän muuttui, kuin minä
mainitsin, että sisareni tulee myös. -- Mutta kuulehan, hänen nimensä

on Chamitov, no, sittehän hän on teidän entisen rykmentinpäällikkönne
tytär.
-- Niin, hänen isänsä on ruhtinas Nikolai Konstantinovitsh Chamitov,
sanoi Martinov.
Miten kummallista. Hornista tuntui, kuin Martinov olisi vastahakoisesti
antanut näitä tietoja.
-- Mutta et sinä häntä ruhtinattarena minulle esitellyt.
Martinov nauroi. -- No mutta, tämähän on oikea tutkistelu, enkö sitä jo
sanonut? No ruhtinas ja ruhtinas -- hän nauroi pilkallisesti -- on
niilläkin eroa, ja tämä ... hm. Ei hänen sukunsa ole samettikirjassa
Kremlissä. Se suku kuuluu noihin Kaukaasian tatarilaisiin
ruhtinassukuihin, jotka Katarina II:sen aikana antautuivat Venäjän
alammaisuuteen ja ovat sitte anastaneet itselleen ruhtinaan arvon.
Sellaisia, senhän itse paraiten tiedät, on siellä alhaalla kuinka monta
hyvänsä, ruhtinaita, joilla ei ole muuta kuin yksi teltta ja yksi hevonen.
Muuten oli rykmentinpäällikön isoisän isoisä haidamak, erään
muhamettilaisen kasakkiheimon päällikkö, joka sata vuotta sitte
rosvoillen retkeili niillä seuduin, jossa nyt Orenburg on. Sillä vaikka,
kuten tiedät, Orenburgia katsottiin jo Elisabet Petrovnan aikana
täydellisesti kukistetuksi, niin tuskinpa siellä siltä Venäjän valta oli
voimassa ennen kuin viiden kymmenen vuoden kuluttua. Niin tosiaan,
hänestä, siitä kantaisästä, jolla muuten oli tuo vähän kummallinen nimi
Haidulla, tiedän kertoa hupaisen jutun, minä kuulin sen vanhalta
ruhtinaalta, meidän entiseltä rykmentinpäälliköltä itseltään. Tahdotko
kuulla sen? Ja Martinov oli jo jälleen kokonaan tointunut äskeisestä
hämmennyksestään.
-- Tässä piilee jotakin, sanoi Horn itsekseen -- ensin erittäin vaitelias,
sitte puhelias. Ääneensä lausui hän: minäkö en kuuntelisi, kuin Dimitri
Semenovitsh Martinov kertoo. Muistathan, mitä meillä oli tapana sanoa
Varsovassa: Martinov on runoilija. Minä riipun suussasi, sanoo
tatarilainen, ala!
-- Kiitos hunajasta. Otahan papyrossi, tässä on tulta. Martinov asettui

mukavasti sohvalle, heitti toisen polvensa toisen päälle, tuprutteli
papyrossiansa ja alkoi: Niin, näetkös, tämä Haidulla, Nikolai
Konstantinovitshin isoisän isä, oli monta vuotta käynyt pikku sotaa
keisarinnan joukkoja vastaan; se oli Katarina II:sen aikana. Viimein
kävi samoin, kuin aina on käynyt näille villeille ja nyt viimeksi Achalin
tekeläisille ja Samarkandin tatarilaisille Kauffmannin sotaretken aikana.
Vaikka olivatkin urhollisia, kukistuivat he. Ollen viekas kuten
itämaalaiset ainakin ja verraton valtioviisas, teki Haidulla vanhus
samoin, kuin Samarkandin kaani nyt on tehnyt: hän ryhtyi rauhan
hieromiseen. Kuin oli kaksi vuotta lakkaamatta lähetelty sanansaattajia
lahjoineen ja pitkine itämaisine, sananlaskuista ja runollisista kuvista
kirjavine kirjoituksineen, johduttiin viimein itse asiaan. Haidullan tuli
saada kahden kymmenen tuhannen ruplan vuosieläke, ruveta
jonkinlaiseksi liittovasalliksi ja ottaa aulaansa venäläistä varustusväkeä.
Lyhyesti sanoen: vastarinta oli kukistettu. Mutta Haidulla vanhus meni
vielä pitemmälle: eräitä melkoisia etuja vastaan lapasi hän kääntyä
kristinuskoon.
Keisarinna lähetti aroille hovipappinsa, isä Osipin, ja hovimaalarinsa
Lampin. Tunnethan mielevän Lampin, hänet, joka on maalannut
Katarinan muotokuvan, sen, joka on Talvipalatsissa ja vielä tänäkin
päivänä saattaa kenen hyvänsä, joka sen näkee, vähän päästä pyörälle.
Kuuden kuukauden kuluttua palasi maalari ja toi Haidulla vanhuksen
kuvan, joka oli tehty sen kokoiseksi, kuin hän todella oli. Millainen
kuva! Lempo vie jos ei vielä tänäkin päivänä pelota tuo vanha rosvo.
No, ehkäpä saat sen joskus nähdä Nikolai Konstantinovitshin luona.
Kuin muotokuva näytettiin Hänen Majesteetillensa keisarinnalle,
kerrotaan hänen sanoneen: Lampi, te olette tehnyt tehtävänne hyvästi,
mutta kuinka menestyy minun hovipappini työ? Lampi vastasi kuin
kohtelias hovimies