Haapakoskelaiset | Page 2

arvon mukaiseksi hallitsijattareksi; mutta hänen
kasvatustapansa ei lienee ollut oikein sovelias, sillä Matilda -- se oli
vaimon nimi -- pysyi kainona ja arkana yhä edelleen kuolemaansa asti.
Rakastaen kotiaan ja lapsiaan vietti hän elämää, joka vapaaherran ulos
päin pyrkivän vaikutuksen rinnalla pysyi niin vähäisenä, että sitä muut
ihmiset eivät huomanneet ollenkaan.
Kohta vaimonsa kuoleman jälkeen vapaaherra loistavalla tavalla toi
ilmi harvinaiset hallinnolliset ominaisuutensa. Hänen horjumaton
vanhollisuutensa ja lain kunnioituksensa eivät sallineet mitään

Macchiavellin temppuja, kuin tuli puheeksi maan säätyjen kokoon
kutsuminen. Siten yleni hän kerrassaan yleisen suosion huimaavaan ja
horjuvaan korkeuteen ja pääsi tuota pikaa niihin korkeihin virkoihin,
joissa hän on ollut. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä ihmettelivät
äkillistä voimaa ja pontevuutta, jota hän osoitti vaimonsa kuoltua, sillä
ensin näytti tämä kuolemantapaus koskeneen häneen erittäin kovasti.
Itse tiesi vapaaherra paremmin kuin muut, mistä sen voiman lähde
kuohui esiin.
Hän tarvitsi kovaa henkistä työtä, tukeuttaakseen kalvavat muistot, joita
hänen aikaisin pois menneen vaimonsa kuolema hänessä herätti.
Kuuluisuus lohduttaa, sanotaan, mutta kellä on ollut kestävyyttä ja
voimaa taistelemalla kiivetä johonkin kuuluisuuden monista pikku
temppeleistä, hän kyllä paraiten tuntee, mitä se taistelu on hänelle
maksanut. Vapaaherra Aleksander Horn ei ollut minkään työn avulla
voinut koskaan unhottaa, että se vaimo, jota hän oli sanonut omakseen
ja rakastanut ja kunnioittanut koko elinaikansa, ei ollut hänen omanaan
omasta vapaasta vaalistaan eikä myöskään ollut onnellinen.
* * * * *
Toukokuun lopulla vapaaherra vanhus käveli edes takaisin huoneessaan
kaikkein paraimmalla mielellä. Hän katsoi kyllä jo kymmenettä kertaa
lämpömittaria, ilmapuntaria ja tuuliviiriä: kaikki merkit näyttivät niin
otollisilta kuin mahdollista. Ilma oli lämmin, ilmapuntari korkealla ja
tuuliviiri osoitti etelätuulta.
-- Huomenna kylvämme ohran. Sen teemmekin, lempo vie. Hanna,
Hanna, tulepas tänne, tyttöseni.
Neiti Hanna, senaattorin ainoa tytär, tuli salista, jossa hän oli istunut
vertaillen englantilaista ja ruotsalaista raamattua toisiinsa. Hän oli
pitkävartaloinen, vähän miesmäinen, vaan kuitenkin miellyttävä nainen,
ijältään 25 ja 30 vuoden välillä. Viisaat silmät katselivat vähän
surumielisesti. Kulmakarvat, hienot ja kauniin kaarevat, ulottuivat
nenän kohdalla melkein yhteen asti, joka sukuperintö oli, kuten
perhekuvat todistivat, huomattavana enimmillä suvun jäsenillä. Kaksi
jotenkin selväpiirteistä poimua kulmakarvain välillä todisti hänen

kokeneen elämän vakavuutta ja kestäneen monta ankaraa sisällistä
taistelua.
-- Mitä tahdot, isä? sanoi hän levollisesti miellyttävällä alttoäänellään.
Katsahdettuaan isäänsä kasvoihin ja huomattuaan, kuinka iloinen hän
oli, lisäsi hän heti: Mitä on tapahtunut, sinähän näytät kuin, kuin olisi ...
oletko saanut kirjeen Erikiltä?
-- Olen, tyttöseni -- ja vanhus hieroi käsiään tyytyväisyydestä. --
Tänään vietämme ilopäivää, laita lautapeli kuntoon ja totitarjotin myös.
Setä Maunu Jaakko Velenius tulee tänne tänään. Niin niin, tyttöseni,
älä katsokaan noin ankarasti minuun, kyllä meidän pitää saada totia
tänä iltana.
-- No, mutta mitä Erik on kirjoittanut? sanoi neiti Hanna ja huokasi
konjakin tähden, sillä hän oli ankara raittiuden ystävä ja olisi mieleensä
nähden, jos vain olisi voinut, karkoittanut kaikki väkijuomat koko
talosta.
-- Erik, niin, näetkös, en minä yksistään Erikin kirjeen tähden ole
iloinen. On minulla montakin ilon syytä. Huomiseksi saamme ohran
kylvylle hyvän ilman. Tänään sain hyviä uutisia Helsingistä. Sitte vielä
on puutarhuri Jaakko ollut raittiina, ihan maistamatta kolme kuukautta
sen pilleriparannuksen jälkeen, eikä minun tarvitse erottaa häntä
palveluksesta, kuten uhkasin. Hän saa nyt armosta tehdä jälleen syntiä,
ehkäpä marraskuuhun asti.
-- No, olipa siinä paljo iloittavaa, sanoi neiti Hanna, tavoitellen leikkiä
ja hymyä, joka ei ollenkaan kaunistanut hänen muotoansa. Niin, minä
olen puhunut paljon ja vakavasti Jaakon kanssa, nuhdellen häntä
syntisestä elämästään. Mutta mitä kirjoittaa Erik?
-- Tuossa on hänen kirjeensä ja sen sisässä on toinen sinulle. Hän
pääsee pois turkmeenien maasta ja on saanut Moskovassa pataljoonan.
-- No vihdoinkin, Erik parka, hän lienee...
-- Vihdoinko! Kolmen kymmenen ijässä ja översti! Ei: jo sinun pitää

sanoa, pikku Hanna. Senaattori laski kätensä neiti Hannan olkapäille,
katsoi ystävällisesti hänen vakaviin, tummiin silmiinsä ja veti henkeä
syvään. -- Hanna, minä olen iloinen, että hän, viimeinen meidän
sukuamme, on poissa sotakentältä. Ylpeyteni kielsi minua kutsumasta
häntä kotiin kesken tulisinta sotaretkeä, mutta nyt ... ja vanhuksen
silmät kostuivat.
-- Sinulla on siis kaikissa tapauksissa ollut ikävä häntä, isä?
-- Eikö olisi ollut? Ja senaattorin silmässä loisti jotakin, jota hän ei ollut
halukas näyttämään muille ihmisille eikä edes neiti Hannallekaan. --
Mutta kas tuossahan se jo onkin Maunu Jaakko.
Liikutettuna riensi neiti Hanna ulos salin ovesta juuri yht'aikaa, kuin
provasti Maunu Jaakko Velenius, senaattorin koulu-, lukio- ja
yliopistokumppani sekä vanha ystävä, astui sisään tampuurin ovesta.
Tulija oli voimakas, seitsemän kymmenen ikäinen vanhus, pyöreät ja
lihavanlaiset kasvot sileiksi ajeltuina.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa tänä siunattuna kevätiltana. Minä kylvin
ohran tänään.
-- Kas sinua, sinä olet pitänyt kiirettä. Olisipa minun pitänyt tehdä
samoin, mutta meidän Johansson, niin, senhän sinä kaikki tiedät. Vaan
terve tuloa, terve tuloa, vanha kumppani. Nyt saat kuulla uutisia -- ja
senaattori vihelsi -- oikein oiva uutisia.
-- Vai niin, onko se se suuri uutinen, jonka lupasit ilmaista minulle tänä
keväänä.
--- Juuri se. Ole hyvä, käy istumaan. No, piippu, sohva tai lautapeli,
minkä valitset?
-- Sohvan.
-- Ahaa, ollaan utelias. No