Haapakoskelaiset

Haapakoskelaiset

The Project Gutenberg EBook of Haapakoskelaiset, by Jac. Ahrenberg
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Haapakoskelaiset Romaani Itä-Suomesta
Author: Jac. Ahrenberg
Translator: Aatto S.
Release Date: May 15, 2006 [EBook #18393]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
HAAPAKOSKELAISET ***

Produced by Tapio Riikonen

HAAPAKOSKELAISET
Romaani Itä-Suomesta
Kirj.

JAC. AHRENBERG
Suomensi Aatto S.
K. E. Holm, Helsinki, 1893.

I.
Haapakosken vanhalla kartanolla Kymin pitäjässä oli tiluksia
kummallakin puolen tätä historiallista jokea. Emätila, alkuaan
vähäpätöinen tilus, oli siitä Viipurin puolella. Ostolla, vaihdolla ja
perinnöllä oli sitä laajennettu joka taholle. Sen paraana arvona eivät
kuitenkaan olleet pellot eikä niityt, vaan muhkeat metsät, jotka ikään
kuin jostakin kohtalon oikusta olivat saaneet olla aivan rauhassa sekä
kirveeltä että tulelta. Vielä tuottavampi oli lohenpyynti, jota monen
miespolven aika oli harjoitettu kauneissa koskissa, jotka kuohuivat joen
povessa lepäävien saarien ympäritse.
Itse päärakennus oli joen vasemmalla rannalla korkealla harjulla, joka
haarautuu Savonselästä, siitä hiekkaisesta harjujonosta, joka muutamia
peninkulmia ylempänä tultuaan Salpausselän poikki kulkee pitkin joen
vartta ja etelämpänä Haminan luona vähitellen alenee siksi
yksitoikkoiseksi hietatasangoksi, joka ympäröitsee tätä vanhaa
rajalinnaa.
Haapakosken kartanolla oli kuten kaikillakin rajakartanoilla ollut
kirjavat vaiheet. Sen ensimmäisestä omistajasta, ritari Yngve
Niilonpojasta, oli kansan kesken tarinoita ja lauluja. Ne kertoivat
salaperäisestä rikoksesta, joka jotenkuten liittyi siihen yleiseen uskoon,
että ritarilla oli kultainen taikatorvi. Se torvi kaiullaan houkutteli
seudun nuoret neitoset ritarin linnaan. Kerran oli torvi taas kaikunut ja
houkutellut turmioon ritarin oman tyttären. Rangaistukseksi siitä oli
ukon tuli lyönyt linnaan ja polttanut sen poroksi. Tämän muinaisen
linnan paikalla kasvoi nyt mitä tavallisesti kasvaa sellaisissa paikoissa,
joissa ihmisiä on asunut ja oleskellut. Ohdakkeita, koiruohoa, nokkosia
ja takiaisia seisoi miehen korkuisena metsänä linnan sijalla. Torven sai

perillinen pelastetuksi tulesta ja ripusti sovitusuhriksi alttarin viereen
pitäjän pieneen, harmaakiviseen kirkkoon. Siinä se riippui monen
miespolven ajan, kunnes venäläiset ison vihan aikana ryöstivät herran
huonetta ja veivät saaliinansa myös tämän ritaritorven.
Kuin eräs Helsingin professori monta vuotta sitte toimitti
tutkimuskaivamisia muinaislinnan paikalla, sai tarina vielä enemmän
vauhtia ja luotettavuutta kansassa, semminkin kuin professori lienee
löytänyt suippopäisiä taikakiviä ja pienen hopeaisen kuvan tuosta
onnettomuuden torvesta. Sittemmin ei ole kuultu tiluksesta muuta kuin
että sitä joka hallitsijan vaihdoksessa laajennettiin. Kuin Keith ja Lacy
iskivät miekkansa Elisabet Petrovnan aikana Suomen maahan, tuli
kartano halaistuksi kahtia. Sen osan, joka oli itärannalla, antoi voittaja
lääniksi Moskovan yliopiston perustajalle kreivi Shuvaloville. Yhden
ainoan kerran lienee kreivi salaperäisen ritari d'Eonin seurassa, jonka
sukupuolesta oppineet vielä tänäkin päivänä kiistelevät, käynyt näillä
tiluksillaan, vetänyt koskista ylös pari lohta, metsästellyt jonkun aikaa
ja kadonnut sitte sieltä ainiaaksi.
Se osa tiluksista, joka oli joen länsipuolella, jäi entisen omistajan
Stålsköld Hornin haltuun.
Muistettavan merkillisinä vuosina 1788-90 oli Haapakosken omistajana
Kaarle Kustaa Stålsköld Horn. Tämä Horn, vaikka olikin läheistä sukua
Hästeskolle sekä Jägerhornin ja monen muun Anjalan miehen ystävä,
oli kuitenkin innokas Kustaa III:nen ihailija, kuten monet tämän
kuninkaan aikaiset muotokuvat ja muut muistomerkit todistivat, joita
uskollisesti säilytettiin Haapakoskella. Kaarle Kustaa Horn kuoli siihen
aikaan, kuin hänen ihanteensa, kolmannen Kustaan, kunnia oli juuri
korkeimmillaan. Hänen poikansa Erik oli mukana Suomen viimeisessä
sodassa ja sen ensimmäisessä taistelussa. Sillä juuri täällä hänen isäinsä
kartanon luona jymähti ensimmäinen tykin laukaus, tästä kautta marssi
ensimmäinen plutoona venäläistä jalkaväkeä rajan yli. Sodan päätyttyä
oli herra Erik myöskin mukana perustamassa sitä valtiomuotoa, joka
nyt on jo lähes yhdeksän kymmentä vuotta suojannut meidän
maatamme. 1809 vuoden valtiopäiväin jälkeen tuli hän vapaaherraksi ja
sai 1812 nähdä sen onnen, että rauha jälleen paransi, mitä sota oli

paloitellut. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn näet sai takaisin sen osan
isäinsä tiluksista, joka oli Kymin itäpuolella. Herra Erik muutti jälleen
joen poikki, repi melkein kokonaan hajalleen vanhan päärakennuksen,
josta ainoastaan muutamia huoneita on enää jäljellä, ja rakensi isäinsä
ikivanhan kartanon paikalle yksinkertaisen ja matalan, vaan mukavan
kivikartanon, jossa oli alakerrassa tilavia huoneita ja päällä viehättävä
yliskerros, kaikki muinaisaikaiseen malliin.
Hyvin kunniarikkaana ja ijäkkäänä vaipui vapaaherra kuoleman uneen
ja hänet haudattiin suvun hautakuoriin pitäjän pieneen kirkkoon, johon
ei ketään koko suvusta ollut haudattu aina Uudenkaupungin rauhan
ajoista asti. Vapaaherra Erikin pojan kuoltua tuskin
viisikymmenvuotiaana jäi kartano perinnöksi pojanpojalle Aleksander
Stålsköld Hornille, salaneuvokselle, joka oli Suomen Keisarillisen
Senaatin varapuheenjohtajana, maamarsalkkana ja muissa maansa
korkeimmissa viroissa -- tämän kertomuksen aikaan jo seitsemän
kymmenen ikäinen, eläkettä nauttiva mies, innokas maanviljelijä ja
kunnan asiain harrastaja. Hän eli nyt Haapakosken tilalla tyttärensä
Hannan kanssa; poika Erik oli jo vuosikausia ollut upseerina
palveluksessa Venäjällä.
Vapaaherra Aleksander Horn oli aikaisin nainut vanhasta suomalaisesta
suvusta hiljaisen ja kainon vaimon, joka oli enemmin tunnettu
lämpöisestä sydämmestään kuin selvästä järjestä. Hääpuuhien aikaan
oli kerrottu hänen ainoastaan vastahakoisesti ja vasta paljon
epäilemisen ja houkutuksen jälkeen suostuneen tähän naimiseen.
Aleksander Horn oli, kuten hän silloin lausui, tahtonut kasvattaa hänet
suuren kartanon