Härkmanin pojat | Page 8

Betty Elfving
kannettavaksi pantu.
Elias antoi toisten puhua loppuun asti, mutta viimein hänkin kääntyi
Elinan puoleen ja sanoi: »Minua ette varmaankaan enää tuntenut.»
»En heti», vastasi Elina. »Kaikki, mitä olette kokenut, on tehnyt teidät
ihan toiseksi mieheksi kuin se Elias, joka nuorukaisena vei minut
tanssiin ja joka kanteli minua vahvoilla käsivarsillaan kun jalkani oli
kipeä ja minun täytyi istua vankina pienessä huoneessani.»
Ilo välähti sotilaan päivettyneistä kasvoista ja hänen sydämensä
hymyili silmänräpäyksen ajan. »Muistatteko sitte, miten silloin oli?»
kysyi hän.
»En minä koskaan unhota», vastasi Elina, »miten hyvä te olitte ja
koetitte ilahuttaa minua sinä ikävänä aikana, joka ei näyttänyt koskaan
loppuvan.»

Lempeitä, ystävällisiä kuvia liiteli sotilaan sielun ohi hänen
muistellessaan tuota aikaa, jolloin hän, yksinäinen nuorukainen, sai
täällä ensi kerran kokea kotielämän iloa. Siihen asti hän tuskin oli
ymmärtänyt, mitä onneksi sanotaan, vaan täällä hän oli saanut sitä
tuntea. Mutta sitte elämä hänelle taaskin opetti, miten harvoin onni
antautuu kiinni.
Jo nuorena oli orpo Elias joutunut sotamieheksi. Hän seurasi
kuningastansa vaaroihin ja voittoihin, tuota kuningasta, joka näytti
Euroopalle hallitsija-seikkailijan, joka ainiaaksi vaihtoi purpuraviitan
sotilasnuttuun ja hävitti kansaltansa suurvallan aseman sillä
mielettömällä kiihkollaan, että tahtoi mistä hinnasta hyvänsä siirtää
Puolan kruunun kuningas Augustilta Stanislaille; joka itsepäisesti ja
jäykästi halveksi yhteiskunnallista onnea ja inhosi kansalaisvapautta,
joka piti valtakuntaa kasarmina ja arvosteli ihmistä sen mukaan,
kelpasiko hän sotamieheksi vai eikö. Eräs hänen etevimpiä miehiään,
Arvid Horn, oli voittajana Varsovan luona. Siellä hänet kuitenkin
muutamiksi päiviksi voitti August, valloittaen mahtavalla sotajoukolla
kaupungin. Silloin Elias ynnä monta muuta Hornin miestä vietiin
vangiksi Moskovaan, niin ett'ei hän saanut iloita kumppaniensa kanssa,
kun Kaarle-kuningas pikamarssissa riensi Galitsiasta, voitti Augustin ja
valloitti takaisin Varsovan.
Paljon saivat silloiset sotilaat kokea, ehkäpä enemmän kuin ne vangit,
jotka vietiin Sisä-Venäjälle. Elias oli kokenut kumpaakin ja hänen
kasvoissansa oli kyllä merkkejä tuhansista vaaroista, joiden läpi hän
viimein pakolaisena pääsi Suomen rajalle sekä puolisokeana ja laihana
kuin luuranko pääsi hyväntahtoisen majurinrouva Tavastin luo Nokian
kartanoon.
Elina ei tajunnut, miten paljon hänen kotinsa oli antanut Eliakselle.
Toinen ei koskaan mittaa toisen onnea. Jonkun verran saattoi Elias
ilmaista muille, vaan jotakin piti hän myöskin omana salaisuutenaan.
Paljon oli kätkössä nuorten sydämmissä, paljon oli heillä puhumista ja
muistelemista; mutta kirkkoherra oli jo saanut kyllikseen niistä
muistoista, hän mieluimmin pysyi tämänpäiväisissä iloisissa asioissa;
palattiin pöytien luo. Haarikat laskettiin täyteen, olut vaahtosi ja ilo

elpyi.
»Juokaamme morsiusparin onneksi, ja sitte laulua heidän
kunniakseen!» lausui Yrjö, joi sarkkansa pohjaan asti ja otti huilun
taskustaan, jossa se oli ollut palasiksi päästettynä. Hän kierteli sen
kokoon, koetti ääntä ja alkoi soittaa, kuten sanoi, morsiusparin
kunniaksi. Yrjön lakattua soittamasta sanoi Elina iloisesti:
»Kiitos, Yrjö! Onpa hauska nähdä sinua aina samanlaisena, kuin
ennenkin olit. Yhtä raitis rohkeus ja yhtä iloinen laulu. Huilu vaan on,
luulen minä, uusi ja parempi.» Ja niin sanoessaan hän otti huilun, sitä
paremmin tarkastellakseen.
»Niin on, huilu on toinen», vastasi Yrjö. »Tämän perin minä äitini
isältä ja häneltä sain myöskin monta iloista laulua.»
»Soittiko sinun äitisi isäkin?»
»Hän oli minun ensimäinen opettajani, vanhan Karhunmaan, aseveli ja
Kustaa Aadolfin aikaisia miehiä kuten tämäkin. He soittivat molemmat
kauniisti, niinkuin moni muukin niistä sankareista, jotka taistelivat
Saksassa. Heidän mukanansa tuli tupakka ja paljo kaunista soittoa
Suomeen.»
»Onnellinen sinä, kun olet saanut oppia soittoa.»
Mutta eipä se oppi kehua kannattanut. Yrjö ei ollut muuta oppia saanut,
kuin mitä oli saanut Karhunmaan ja äitinsä isän huiluista. Pikku
poikana oli hän kuunnellen istunut heidän jalkainsa juuressa taikka
pistäytynyt pöydän alle, saadakseen olla rauhassa muilta pojilta. Ja
soiton vaiettua kaikuivat sävelet vielä kauan hänen korvissansa, kunnes
hän alkoi itse laulaa niitä. Ja miten ne laulut olivat vallanneet hänen
mielensä! Hän oli itsekseen itkenyt monta kyyneltä, hänen
sydämmensä oli paisunut surusta ja ilosta, ja muun voimannäytteen
puutteessa oli hän vieriskellyt lattialla ja huitonut käsillään ja jaloillaan.
Sittemmin opettivat ukot häntä käyttämään näppäimiä, antoivat hänen
koetteeksi soittaa sekä jättivät hänelle viimein perinnöksi sekä huilunsa
että laulunsa. Muuta opetusta ei Yrjö ollut koskaan saanut eikä hän

luullut sitä tarpeelliseksikaan. Hän antoi laulunsa ja soittonsa sujua
itsestään, miten sattui, ja tuumaili nytkin:
»Soittoa ei taida juuri saada opituksi; ainakaan ei se ole koskaan
tarttunut niihin, joita minä olen koettanut opettaa. Se asuu veressä,
luulen, ja missä oikeata musiikkia on, siinä on helpompi soittaa kuin
olla soittamatta.»
»Niinkö luulet?»
»Minä sen tiedänkin. Sävelet tulevat aivan itsestään, ja paljo on, jota
osaan ainoastaan yhden kerran. Ei niitä saa pidätetyksi. Minusta on
soitto elämää ja kerran soittoni pelastikin minut kuolemasta.»
»Millä tavalla sitte?» kysäsi Elina kummeksien.
»Översti Le Clair», alkoi Yrjö kertoa, »lähetti minut tiedustelemaan ja
minä saavuin Anjalaan.»
Isän huomio kiintyi asiaan. »No, näitkö venäläisiä?» kysyi hän.
»Kyllä niitä näin. Heitä oli niin paljo, että muuta en mitään nähnytkään.
Tuskin näkyi mitään koko maailmasta heidän tienoillansa.»
»Näkivätkö hekin sinut?»
»Tietysti, ja se tapahtui sukkelammin, kuin osasin aavistaakaan, mutta
kun alkoi asiat sinne päin kallistua, rohkasin mieleni ja astuin heidän
keskellensä, kiipesin jauhosäkkiröykkiön päälle ja aloin soittaa. Siinä
oli lähellä heidän leivintupansa ja he varustautuivat juuri tekemään
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 90
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.