Härkmanin pojat | Page 9

taikinaa. Mutta minä soitin iloisimmat säveleni, jotka osasin, ja kohta
joka mies ihmetellen ja iloissaan katselemaan minua. He irvistelivät
ilosta, niin että hampaat kiiluivat parran takaa, ja siinä soittaessani
tuntui minusta, että he ehkä ennen auringon laskua vielä syövät minut.»
Kirkkoherraa kauhistutti, kun kuuli poikansa pulan; yksin ja
turvattomana kun oli jauhosäkkikasan päällä vihollisleirissä, vieläpä
sellaisten vihollisten kuin venäläisten. »Eikö sinua pelottanut, kun niin

katselit kuolemaa silmiin?» kysyi hän.
»Ei minulla ollut siihen aikaa, eikä se olisi mitään auttanutkaan. Mutta
kun siinä soittaessani mietin, mikähän olisi viisainta, nosti venäläinen
ensin toista, sitte toista jalkaa, toinen toistensa jälkeen alkoivat he
kumarrella ja viimein koko väki tanssi joka taholla.»
»Ja ehkä viimein sait maksun niinkuin muutkin rehelliset soittajat?»
kysyi kirkkoherra hymyillen.
»Sain kyllä, vähän kutakin lajia.»
»No, mitä sitte?»
»Kun tanssijat alkoivat hengästyä, näytin leipämöykkyjä, joita oli
kasassa uunin luona, ja pistin sormet suuhuni, ikäänkuin tavoitellen
nälissäni omia käsiäni. Venäläiset ymmärsivät ja antoivat minulle
suuren kimpaleen leipää.»
»Ja sinä söit kuin susi.»
»Minä yritin syödä, mutta silloin tuli eräs upseeri ja kysyi, mikä minä
olin miehiäni. Herra ties, mitä kaikkea he valehtelivat teidän kunnon
pojastanne, koskapa hän viimein rupesi tulkin kautta kyselemään
kaikenlaista meidän leiristämme. Kun minä ehtimiseen vakuutin, ett'en
tiennyt niin mitään, vannoi upseeri minun pääsevän jo kymmenen
minuutin kuluessa riippumaan ja: oikeaan, mars! suoraa tietä kohti
kuolemaa!»
»No mutta, tuhat kaikkiansa, etpä sinä kuollut kuitenkaan», sanoi
Härkman iloisesti. »Eikö heillä ollut nuoraa?»
»Kyllä heillä nuoraa oli ja silmukkakin jo oli valmis, mutta kun he
eivät tahtoneet surmata minua leivintuvassaan tai sen luona, veivät he
minut harjulle ja siellä oli vanha puu riipuksissa joen yli, ihan kuin
tehty hirsipuuksi. Sinne mentiin ja minulle pantiin silmukka kaulaan.»
»Silloin sinä kaiketi vähän sentään pelkäsit.»

»Mitäpä siitä olisi ollut apua? Mutta kyllä minusta vähän tuntui siltä,
ett'en koskaan enää saisi soittaa. Minulla oli huilu kädessä ja minä
näytin, että tahdoin vielä kerran sitä kaiuttaa. Ukot puhua räpättivät
keskenänsä ja merkitsivät vähän aikaa odottavansa. Nuora kaulassa
aloin minä puhaltaa, niin että soitto kaikui kauas kirkkaasti, kauniisti ja
mahtavasti. Alussa olivat sävelet mustia ja valkoisia, sillä sieluni itki,
kun ajattelin, että olin elämästä kohta jäävä vieraaksi. Mutta minä en
tahtonut kuolla; sentähden muuttui soittoni pian punaiseksi, siniseksi ja
keltaiseksi ja liiteli tulisina leimuina varjostavien pilvien sekaan, jotka
säkenöivät, ratisivat ja sihisivät, niin että venäläiset kalpenivat ja
katselivat minua, niinkuin en olisi ollutkaan nälkäinen vanki Yrjö
Härkman, vaan jokin voimakas ja väkevä haltija. Väkevä minä olinkin
sinä hetkenä. Elonkipinä paisui rinnassani; mielessäni kaikui: minä en
voi kuolla! ja äkisti kuin myrsky löin lujalla nyrkillä ensin sen, joka piti
nuorasta, ja sitte kaikki muut, vedin nuoran mukaani ja puikahdin kuin
sorsa koskeen. Seuraavalla viikolla seisoin Le Clairin edessä ja osasin
kertoa hänelle kaikki, mitä hän halusi tietää.»
Kirkkoherran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä. Hänen poikansa oli
suorittanut kunnialla vaikean tehtävänsä, sitä ei kukaan voinut kieltää,
ja, mikä oli vielä iloisempaa, hän, Yrjö, seisoi tuossa ilmi elävänä,
voimakkaana ja iloisena, valmiina vaikka vuorta murtamaan ja
lähtemään uusiin vaaroihin.
Yrjö ei enää muistellut seikkailuansa, hän oli silmänräpäyksen lapsia.
Nyt hän tahtoi iloita ja huusi reippaasti: »Täksi päiväksi heitämme
kaikki huolet sikseen!» Ja samalla hän jo juoksi tyttöjen luo alkamaan
tanssia; mutta silloin johtui uusi ajatus mieleen: »Soittaja! Soittakaa
minun omaa tanssiani! Ei se näin käy. Eikö täällä sitte ole ketään, joka
osaisi puhaltaa huilua tai soittaa viulua?»
»On meillä yksi», vastasi Elina. »Jaakko-ukko soitteli mielellään ennen
muinoin, milloin meillä oli iloa talossa. Ehkäpä hänellä vielä on vähän
ääniä jäljellä vanhassa viulussaan.»
»Jaakko!» huusi Yrjö, ja taas elpyi uusi muisto hänessä. Olivathan
hekin ennen olleet hyvät ystävät ja Yrjö muisteli olleensa Jaakon
suosiossakin. Missä hän oli?

Niin, tuollahan hän istui niin suorana ja ylevänä, pää harmaana ja
jäsenet kankeina, mutta kuitenkin puheliaana ja iloisena. Siellä pöydän
alapäässäkin jo tiedettiin, mitä äsken tulleet herrat olivat kertoneet
sodasta; oli myös kuultu Yrjön seikkailu, ja nämä uudet vaiheet olivat
johtaneet mieleen vanhusten urhotyöt; leikin ja oluen ilostuttamana
kertoeli sotavanhus ympärillään olijoille entisiä muistettavia aikoja.
Yrjö riensi ukon luo ja tervehti: »Hyvää päivää, Jaakko! Tokko enää
tunnettekaan minua?»
Jaakko nousi iloissaan. »Miksi en tuntisi, herra Yrjö! Te olitte iloinen
poika, ja minä aina ennustin, että teistä tulee urhoollinen mies. Ja että
nyt olettekin urhoollinen, tiedän tuosta seikkailustanne
venäläisleirissä.» Jaakko katseli entistä poikaa ja iloitsi mielessään.
»Minä olenkin yhtä iloinen kuin ennen», sanoi Yrjö, »ja haluaisin nyt
tanssia. Ettekö te soittaisi meille? Olettehan soittanut ennenkin.»
»Olen montakin kertaa. Tuopas tänne viulu, Heikki! Tiedäthän, missä
se on siellä kamarissa?» sanoi hän paimenpojalle. Poika läksi
juoksemaan kuin orava ja Jaakko jatkoi: »Ei se ole mikään tavallinen
viulu, sen saatte uskoa. Minä sain sen nuorena urhoolliselta ja
muhkealta Henrik Flemmingiltä, joka sen oli ottanut eräästä Puolan
luostarista.»
»Kuinka hän tuli antaneeksi sen teille?»
»Se tapahtui siihen aikaan, kun nykyisen nuoren kuninkaamme isoisä
oli Puolassa Ruotsin armeijaa johtamassa. Etevimmät aateliset, sekä
ruotsalaiset että suomalaiset, panivat toimeen tanssiaiset eräässä
Varsovan palatsissa, ja erään Puolan