Härkmanin pojat | Page 7

venäläiset saivat apua idästä, ja silloin tahtoi
Armfelt lähteä Pyhtäälle torjumaan pois tätä uutta apuväkeä, joka kyllä
olisi onnistunutkin, mutta meitä vain yhä kiellettiin taistelemasta, ja
venäläisjoukot pääsivät yhtymään. Siitä päivästä asti oli kaikki meillä
nurin päin. Sotamiehet rupesivat nurisemaan päällikköjä vastaan ja kuri
oli kuolemaisillaan, Kohta jo miehiä karkasi joukottain armeijasta,
saadakseen edes kotimäillä miekka kädessä puolustaa omaa tupaa.»
Kun Elias viimeinkin lopetti kertomuksensa, jäivät kaikki surumielin
vaiti. Miihkali se ensinnä sai viimein sanotuksi: »Kyllähän jo sanoit
itseäsi surusanomien tuojaksi, vaan niin katkeraa uutista emme
kuitenkaan arvanneet odottaa. Mitä nyt on tehtävä? Sanopas, mitä apua
meiltä toivot?»

»Siitä asti, kun viimeksi erosimme, on sinun valtasi kansaan levinnyt ja
kuulunut kauas; nyt sinun pitää koettaa, mitä voit noille karkulaisille.
Innosta heitä ja anna heille uutta rohkeutta; pyydä heitä palaamaan
takaisin armeijaan. Meidän pitää tehdä, mitä suinkin voimme, ja
pelastaa, mitä on pelastettavissa.»
»Mistä minä heidät löydän, jotka jo ovat hajonneet ympäri maata,
kukin omalle kotiseudulleen. Mitä semmoisista puheista, joita ei
kukaan kuule.»
Mutta Elias vaati vaatimistaan, sanoen: »Muutaman tunnin kuluttua
saapuu tänne osa niistä, joita Peldan-veljekset, Yrjö ja minä olemme
kaikin tavoin koetelleet koota takaisin armeijaan. Peldanit haalivat
pohjoisesta ja me kaksi etelästä. Yrjön ja minun on onnistunut taivuttaa
täkäläiset niin pitkälle, että he päättivät kokoutua tänne kirkolle
neuvottelemaan, ja nyt riippuu kaikki siitä mitä sinä voit heihin
vaikuttaa.»
Miihkali kyllä ymmärsi, miten vaikeaa tehtävää hänelle tarjottiin, ja
vastasi kierrellen: »Kun tämä hädän aika, joka seisoo niin mahtavana
edessämme, toisessa kädessä tuomion pasuuna ja toisessa sodan vitsaus,
kun sekään ei voi pitää meitä koossa, mitäpä sitte yksi kuolevainen
ihminen voisi?»
Kirkkoherrakin rupesi häntä kehottamaan, vaan Miihkali vielä vastusti:
»Vaikkapa minun onnistuisikin saada heidät palaamaan Lybeckerin luo,
mutta jos hän ei kuitenkaan uskalla ryhtyä taisteluun vihollista vastaan,
vaan yhä peloissaan harhailee ja estää meitä kaikkiakin maatamme
suojelemasta, niin mitä olemme sitte voittaneet? Emme niin mitään,
pelkään minä.»
Nyt nuorempikin veli Yrjö tarttui puheesen ja todisteli, ett'ei Lybecker
suinkaan enää tohtinut peräytyä, vaan että Armfelt, joka oli urhoollinen
mies, oli auttava heitä, ynnä muuta samanlaista. Mutta hän, jolle nyt
puhuttiin, seisoi ääneti ja katsoa tuijotti avaruuteen, lieneekö sitte
katsellut pilviä, jotka keveästi ja huolettomasti liitelivät taivaalla, vaiko
kuunnellut kosken väsymätöntä pauhua, joka kuului iankaikkiselta
taistelulta. Vai ajatteliko hän omaa nuoruuden voimaansa taikka

maansa vaaraa, koska hän ei mitään vastannut, ennenkuin Elina
kehoittaen sanoi: »Miksipä et tekisi, mitä voit? ja sinähän voit paljon.»
Miihkali katsahti häneen, kun hän sanoi nuo sanat, ja valo välähti
hänen katseestaan, mutta se sammui jälleen, ja hän vastasi hiljaa: »No,
saatanpahan koettaa.»
»Karkurit tulevat pian», jatkoi Yrjö, »ehkäpä jo jonkun tunnin kuluttua.
Me ratsastimme tänne täyttä laukkaa tapaamaan sinua ja ottamaan
sinulta lupauksen, ennenkuin olisi ollut liian myöhä.»
Miihkali ei ollut iloinen eikä ollut enää pitkään aikaan tuntenut oikeaa
iloa. Nyt hänellä oli pää täynnä uutta tehtäväänsä. Hän sanoi: »Minä
lähden nyt vähäksi ajaksi kokoomaan ajatuksiani. Mutta ensin vielä
hetkinen tervehdykseen. Tässä on minun morsiameni, sinun sisaresi,
veli Yrjö. Hän tervehtii sinua, niin tervehdi sinäkin häntä.»
Elina meni Yrjön luo lapsellisesti, melkeinpä arasti ja sanoi: »Ota
minut lempeästi vastaan ja anna minun rakkauteni Miihkaliin peittää
viat, joita löydät hänen puolisostansa.»
»Miksi noin puhut, Elina?» kysyi Yrjö. »Eikö tämä päivä toteuta
kaikkea sitä, josta olemme iloinneet jo edeltäpäin niin monta vuotta?»
»Kiitos, Yrjö», vastasi morsian ojentaen hänelle kätensä. »Minä tiedän,
ett'et sinä puhu toisin, kuin ajattelet, vaikk'et enää olekaan lapsi meidän
muiden lasten joukossa niinkuin ennen. Miten olet kasvanut suureksi ja
muuttunut siitä asti, kun juoksentelimme kilpaa ja heitimme palloa
yhdessä Keuruun pappilan nurmikoilla.»
Yrjö hymyili. Hänestä oli iloista muistella noita entisiä leikkejä, jotka
olivat vielä niin elävinä hänen silmiensä edessä, ja hän sanoi: »Silloin
sinä lainasit minulle korean huivisi kauniin ritarilinnani lipuksi, jonka
yhdessä rakensimme pihlajan alle.»
Elinakin hymyili. »Niinhän se oli, mutta muistatkohan vielä, että
lupasit hankkia minulle Tukholmasta vielä kauniimman kuin se, jonka
annoin, oikein silkkisen ja kultakukkaisen?»

»Kyllä muistan,» vastasi Yrjö hymyillen, »mutta silloisella suurella
laivallani en minä enää pääse purjehtimaan sen hakuun, sillä sen
runkokin on turmeltuneena vinnillä eikä nuorista ja purjeista ole
rahtuakaan enää tallella.»
Lapsuuden ajan iloiset muistot väikkyivät heidän ajatuksissaan, ja niin
keveästi ja suruttomasti kuin tuomen kukat putoavat, livahti huokaus
Elinan huulilta, kun hän sanoi: »Niin se oli silloin; nyt olet jo aika
mies.»
»Pitkä mies ja vanhempi kyllä, mutta en niin vanha, ett'en enää
muistaisi sinun sisarellista hyvyyttäsi minua kohtaan.»
Tämän keskustelun ajan seisoi toinen äsken tulleista nuorukaisista vaiti
ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Pitkäpä aika oli kulunut siitä, kun hän
viimeksi oli täällä nuorena vänrikkinä. Miten paljon hän olikin saanut
kokea näinä vuosina! Hänen kulunut univormunsa oli todistuksena
kapteenin arvoa seuranneista kaikenlaisista vastuksista ja vaivoista,
mutta hänen nuoren otsansa rypyt puhuivat vielä selvemmin sisällisistä
taisteluista ja kärsimyksistä. Vaan kelläpä parempi osa oli? Koko
aikakausihan pyöri kuin huima ratas, joka teräviin hampaisiinsa tempoi
kaikki elävät olennot. Ei siinä auttanut rukous, ei valitus, ei vastustus;
täytyi vain seisoa ja kantaa, mitä kerran oli kunkin