Härkmanin pojat | Page 6

siveli keveästi pikku tytön tukkaa. »Salo se on meidän
asuntonamme, aukea metsä saunamme ja ainoana leposijanamme laaja
kangas.»
»Ehkä olette sotaa paossa?» kysyivät äsken vihityt edelleen.
»Me pakenimme, saadaksemme edes henki-kurjan säilymään, sillä talo
leimusi ilmi tulessa. Eikä ainoastaan meidän kylämme, vaan koko
pitäjä paloi, ja moni kiittelee nyt niitä naisia onnelliseksi, jotka pääsivät
tulen kautta iankaikkisuuteen, sillä siihenhän ne heidän tuskansa
loppuivat. Onnellisia nekin ovat, jotka kaatuivat kotikynnyksellä
veriseen miekkaan.»
Kyynel kiilsi vanhuksen silmissä hänen noita aikoja muistellessaan,
kun hänen kotiseutunsa ja koko Itä-Suomi oli turvattomaksi jätettynä ja
alttiina viholliselle. »Viipuri oli kukistunut, Käkisalmen valloittivat
viholliset kevättalvella kaksi vuotta sitte, ja silloin olivat kaikki portit
auki Venäjän sotajoukoille.»
»Siitäkö asti te jo olette olleet kodittomana?» kysyi Elina sääliväisesti.
»Kun kasakat hävittivät koko pitäjän», vastasi kerjäläinen, »ja kaikki,
jotka kykenivät pakenemaan, pyrkivät metsään, menimme mekin sinne
ja riensimme puolen päivää pysähtymättä, kunnes viimein löysimme

luolia korkeiden kallioiden välistä, joita tiheät vesakot suojelivat. Siellä
pysyimme piilossa neljä pitkää päivää. Kun aurinko laskeutui neljännen
päivän iltana, läksin minä kyselemään korkeammilta voimilta, oliko
parempi palata kotiin vai mennä muuanne, mutta sain vastaukseksi, että
kaikki oli siellä hävitettynä ainiaaksi, vaan että meidän piti pyrkiä
länteen päin.»
Elina katsoi kummastellen kerjäläistä ja kysyi: »Kuka te olette, vieras,
koska voitte hämärällä silmällänne nähdä enemmän, kuin uusi aika
näkee kirkkaalla silmällään?»
Sakki nyykäytti päätään. »Kunhan elätte niin pitkälle kuin minä, niin
tiedätte myöskin enemmän kuin nyt.»
Taaskin katseli morsian häntä tutkivasti. »Jos olette yhtä viisas kuin
vanhakin ja jos elämänne on opettanut teitä näkemään eteenpäin ja
huomaamaan iloa tulevan surun päivien perästä, niin sanokaapa,
milloin saamme toivoa parempia aikoja?»
Vanhus otti hänen kätensä, tutki sitä ja sanoi: »Teidän onnenne syntyy
viimein, kun ilonne kuolee ja kuihtuu, ja se ilo, jota tulevaisuus lupaa,
on käyvä ensin haudan ylitse, kukoistava sen toisella puolella ja
temmattava kuoleman käsistä.»
Elina vapisi: »Onko tuo iloa ja onnea?»
Mutta Sakki jatkoi: »Aikaa, johon kukin on asetettu, täytyy jokaisen
katsella, vaikkapa siinä olisikin kaiken maailman tuska. Vaikka
tuhansilla rukouksilla ja kuinka voimakkailla käsillä koetettaisiin
kääntää kohtalon tietä, niin ei kuitenkaan päästäisi hiukkaakaan
poikkeamaan siltä uralta, joka kerran on meille määrätty. Täytyy kantaa
kaikki sekä hyvä että paha, mitä meille on annettu.»
Elina tarttui peloissaan Miihkalin käteen. »Kuuletko, miten paljon
surua hän meille ennustaa?»
Mutta Sakki jatkoi: »Älkää surko. Sill'aikaa, kun kovaa koette ja se
pakottaa sydämmenne vuotamaan verta, kylvää tulevaisuus ilojansa.

Kolmihaaraisena on teidän kynttilänne seisova pöydällä ja ympäri
tanssii iloinen piiri.»
»Haudan tuolla puolen», toisti Elina.
Maija Liisa seisoi peljästyneenä ja alkoi torua ennustajaa, mutta Elina
sanoi ystävällisesti: »Älä toru häntä, eihän hän sille mitään voi, mitä
minun oma raskas kohtaloni suo minulle.»
Sakki aikoi vastata, mutta Miihkali keskeytti reippaasti: »Jättäkää jo
onnettomuuden puhelemiset!» ja viittasi vanhuksille, jotka kohta
siirtyivät pois väkijoukkoon. Ottaen morsiantaan kädestä läksi hän
taluttamaan häntä toiselle puolelle. Vaan samassa näkivät he kaksi
ratsumiestä, jotka ajaa lennättivät taloa kohti. Miihkali pysähtyi. »Elina,
ketähän nuo ovat?» Mutta jopa hän tunsikin heidät ja huusi: »Yrjö ja
Elias!»

IV.
Huonoja uutisia.
Miihkali jätti Elinan ja riensi tulijoita vastaan, jotka hypähtivät
hevosten seljästä maahan ja sitoivat ratsunsa portin patsaihin. Hän
tervehti heitä vilkkaasti, melkeinpä maltittomasti, ja sill'aikaa
lähestyivät myöskin kirkkoherra ja Elina ottamaan vastaan vieraita.
Kirkkoherra Härkmanin ääni kaikui puoleksi iloiselta, toiseksi
vakavalta, kun hän sanoi: »Hyvää päivää, ystäväni Elias ja sinä poikani,
olkaa tervetulleet, mitä sanomia tahansa kiireenne ennustaneekin.»
Elias oli seisonut synkän näköisenä. Väri vaihteli hänen kasvoillaan ja
ääni melkein vapisi, kun hän vastasi: »Nyt me olemme tässä kuin surun
lähettiläinä ja jouduimme häiritsemään hääiloa.»
»Sano vain suoraan äläkä tarhaan vääntele sanojasi!» keskeytti
Miihkali vilkkaasti. »Mitä kerran saattaa sanoa, tottahan sitä kuullakin
saattaa,»

»Meille tuli sana,» alkoi Elias, »että venäläisiä oli tulossa idästä päin
vahvalla laivastolla Helsinkiin, ja silloin käskettiin Armfeltia
rientämään sinne tuhannen viidensadan miehen kanssa suojelemaan
kruunun makasiineja, joita siellä on sekä maaväkeä että laivastoa varten.
Meitä käskettiin olemaan huoletta, sillä Ruotsista muka oli apua jo
tulossa ja sen piti kohta aivan varmaan saapuman. Me luotimme siihen,
mutta sitä ei tullutkaan, vaan sen sijaan näkyi kohta koko joukko
vihollislaivoja purjehtivan satamaan, ja kahden päivän kuluttua tuli
tsaari itse kahdensadan laivan kanssa. Silloin alkoi sataa kaupunkiin
tulta ja kuulia. Me annoimme vastaan, minkä jaksoimme, ja venäläisten
täytyi peräytyä. Mutta silloin he kiersivät niemen toiselle puolelle ja
nousivat maalle Hietalahden pohjaan, emmekä me sieltä enää jaksaneet
torjua heitä pois. Heitähän oli kaksitoista tuhatta miestä Armfeltin
viittätoista sataa vastaan! Niin olivat asiat alussa. Urhoollinen översti
neuvotteli pikimmiten Juhana Creutzin ja Henrik Tammelinin kanssa ja
käski sitte asujamia pelastamaan, mitä voivat, ja pakenemaan. Me
sytytimme kaupungin ja peräydyimme Porvooseen, jossa armeija oli
koossa Lybeckerin, sen kelvottoman elukan luona. Muutamien päivien
kuluttua saapui venäläinen sinne, ja joka mies nuorimmasta
vanhimpaan asti kiihkeästi halusi mennä vastaan ja kostaa, mitä
olimme kärsineet, vaan Lybecker taas kielsi kaiken vastarinnan ja
peräytyi Koskelle, Lammille ja sieltä yhä etemmäksi sekä antoi
venäläisjoukon aivan rauhassa varustaa leirinsä Pernajan Forsbyssä.
Eikä siinä kyllä, sillä