Härkmanin pojat | Page 5

vaimoja ja talon oma väki.
Maija Liisa kantoi olutta, ja kun kukin sai maljasensa, nousi
kirkkoherra puhumaan. »Tämmöinen päivä», sanoi hän, »olisi vanhan
tavan mukaan vietettävä leikeillä ja tanssilla, mutta näinä aikoina se ei
käy päinsä. Soittaja on poissa ja nuorukaiset samoin kaukana. Sodan
pauhu on vienyt heidät mukanaan. Ah, mitä kaikkea onkaan se pauhu ja
myrsky tehnyt! Se on riistänyt kuninkaan pois valtakunnasta,
talonpojan auraltansa, herrat viroistaan ja Herran palvelijat kirkosta ja
seurakunnista. Ilo ja riemu ovat poissa, ne ovat paenneet kuin kotkat
ylös pilvien taa. Raskasten ja synkkien sadepilvien tavalla ovat
nälänhätä, rutto, sota ja kuolema pimittäneet kauniin auringon, Jumalan
armeliaisuuden, niin että moni luulee sen jo lakanneen olemasta. Mutta
minä sanon, että Herran käsi ei ole lyhyempi tänään kuin ennenkään;
rukoilkaa vain, että niinkuin israelilaiset muinoin karkottivat
filistealaiset, mekin saisimme karkotetuksi moskovalaiset. Rukoilkaa
myöskin tämän nuoren pariskunnan puolesta, että he rauhassa
hallitsisivat taloa, johon he nyt teidän päämieheksenne asettuvat, sillä
koska teidän kirkkonne on koko vuoden ollut suljettuna, on tämä minun
poikani Miihkali sekä minulle että piispallekin luvannut ruveta teidän
sielunpaimeneksenne. Mutta koska nuoren miehen mieli ei voi sodan
raivotessa kotimaassamme kokonaan pysyä rauhallisissa toimissa, olen
minä antanut hänelle avun, ja se on tämä hänen lapsuutensa ystävä
Elina Tavast. Kirkkaan lähteen tavalla on Elina kääntävä poikani
mielen pois maallisesta taistelusta ja tuottava hänelle sitä mielen
levollisuutta, jota ilman ei kukaan voi tehdä rauhan töitä. Olkaa
onnelliset! Minä juon morsiusparin menestykseksi!»
Niin sanoen kohotti kirkkoherra maljasensa äsken vihittyjä kohti ja joi
yhdessä vierasten kanssa. Ilo ja tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.
Mutta Miihkali otti morsiantaan kädestä ja vei hänet syrjemmäksi

suuren pihlajan alle, joka seisoi kuin vuosisatojen ikäinen muisto
muiden keskellä pihamaalla. Sinne he kävivät istumaan.
»Eikö totta, Elina,» sanoi Miihkali, »me koetamme olla onnelliset,
vaikka ilo kätkeytyy piiloon koko muulta maailmalta?»
Elina yritti hymyillä, mutta se ei onnistunut. Hän vastasi vakavasti:
»Minun ei tarvitse etsiä onnea, sillä minä rakastan sinua, mutta ellet
sinä olisi tänään Herramme edessä vannonut rakastavasi minua
myötä-ja vastoinkäymisessä, niin minä nyt, niinkuin monesti ennenkin
viime aikoina, pelkäisin sinun ajattelevan jotakuta toista tai ainakin
tahtovan mieluummin olla vapaa.»
Miihkali hymyili; Elina näytti hänestä niin lapselliselta, ja hän sanoi
ystävällisesti: »Ah, sitä levotonta naisen mieltä, joka pelkää olevan
pimeyttä yksin auringossakin. Etkö sinä ole minun lapsuuteni ystävä,
nuoruuteni morsian? Oletko sinä ajatellut itseäsi toisen puolisoksi,
minusta erotetuksi? Jos olet, niin olet todella ajatellut paljon enemmän
kuin minä ja paljon enemmän, kuin mitä nytkään osaan käsittää, sillä
vaikka ajatukseni olisivat kuinka kaukana hyvänsä lennelleet, niin
muihin naisiin ne eivät ole koskaan ehtineet.»
Elina katsoi melkein rukoilevasti häneen. »Ah», sanoi hän, »sano se
vielä kerran uudestaan!» Ja hän ojensi hänelle kätensä. »Kas, minä
rakastan sinua niin suuresti ja uskon mielelläni, että minäkin olen rakas
sinulle.»
»Niin, usko vain, Elina, äläkä tuomitse minua näiden silmänräpäysten
mukaan, jotka nyt olemme olleet yhdessä. Sinä et tiedä, mitä nämä
viime ajat ovat maksaneet minulle.»
»Minä tiedän sinun jättäneen sankarin uran, ruvetaksesi papiksi.»
»Ja se on niin helppo sanoa», sanoi Miihkali vähän suruisesti hymyillen,
»mutta minunhan piti juurtua aivan vieraasen maaperään ja alkaa elämä
alusta, ohjata elämäni laiva aivan toista paikkaa kohti, kuin olin
uneksinut koko nuoruuteni ajan; eikä se ole yhtä helppoa kuin vanhain
kenkäin vaihtaminen uusiin.»

»Jumala auttaa sinua.»
»Niin, hän, ja sitte minä itsekin puolestani autan itseäni kuin mies.»
»Tuleekohan se sinulle raskaaksikin?»
»Ken astuu etupäässä opettamaan, ylentämään ja tietä näyttämään,
hänen pitää osata uhrata ja kieltää itsensä. Lupaus luopua kaikesta, mitä
olin uneksinut, oli minut vähällä kokonaan tukeuttaa, mutta nythän se
jo on tehty.»
»Sinä lupasit paljon.»
»Jospa vain ei tarvitsisi elää niin hiljaa, niin ääneti, niin kärsivällisesti!
Sinä, Elina siten osaisit paremmin elää. Sinun pitää auttaa minua.»
He olivat vielä hyvin nuoret ja nauroivat nyt niin iloisesti, kuin ei olisi
ollutkaan niitä uhkaavia pilviä, joista itse puhuivat. Miihkali oli pitkä,
vahvavartaloinen mies, ja sen voimakkuutensa takia moni luuli häntä
paljon vanhemmaksi, kuin hän todella olikaan: mutta tänä hetkenä kyllä
jokainen voi huomata, että hän nyt vasta alkoi elämän; ja Elina oli
paljon nuorempi häntä.
Maija Liisa, jolla kaikki päivän huolet oli niskoillaan, lähestyi
ystävällisessä toimeliaisuudessaan ja kysyi; »Vieras vanha ukko pyytää
kiittää maljasta, jonka annoimme hänelle. Saako hän tulla?»
Morsiuspari antoi luvan, ja kerjäläinen, yleisimmin tuttu Sakin nimellä,
tuli lakki kädessä. Hitaasti ja nöyrästi tervehti hän viimein ja sanoi:
»Rakastavien aika kuluu kyllä toistensa sivulla ilman lintujen lauluakin,
ja vielä vähemmin he kaipaavat vanhan huuhkajan ääntä; mutta hyvän
onnen toivotus ja kiitokset köyhänkin suusta ovat siksi arvokkaat, että
niitä kannattaa kuulla.»
»Kiitoksia, vieras», sanoi Elina, ojentaen hänelle kätensä. »Te
toivotatte siis meille onnea?»
»Minä toivotan, että Onnetar kirjaisi teidän kankaanne ja koti kiittäisi

hyvää emäntää.»
»Se oli kaunis toivotus», vastasi Elina. »Suokoon Jumala, mitä te
toivotatte.»
»Kyllä Jumala kuulee kuuntelemattakin ja näkee näyttämättä. Hän
kyllä pitää huolen tehtävistään.»
»Teidän kanssanneko nämä lapset kulkevat?» kysyi Miihkali.
»Nehän ne ovat minun ainoa rikkauteni.»
»Eikö teillä sitte ole pirttipahastakaan, joka teitä odottelisi
kotiseudullanne?»
Kerjäläinen