Härkmanin pojat | Page 4

ja samoin ovat nämä nuoret usein olleet yhdessä Keuruulla Elina neidin
isänäidin luona, niin että jos nämä molemmat suvut eivät tunne toinen
toistansa, niin enpä todella tiedä, kutka sitte ovat tutut. En minä
myöskään tiedä, mitä onnettomuuden merkkejä te näette; minusta
näyttää kaikki vain pelkältä ilolta.»
»Ettekö sitte näe tuota ruumiinkukkasta noiden morsianta odottelevien
joukossa?»
Jaakkokin ensin kauhistui siitä todistuksesta, mutta pian hän karkotti
kaiken pelon ja vastasi: »Mikä on tuleva, tulkoon vain; suruitta ei
kukaan säily elämässä, mutta tänään me vietämme ilon juhlaa emmekä
huoli mietiskellä, mitä tuleva on. Sinä, poikanen, seiso portaitten
vieressä, ja kun morsian tulee, anna kukat hänelle. Asetu tuohon.»
Jaakko pani kukat pojan käteen ja vei hänet portaitten viereen.

III.
Nuorikot.
Uhkaavan näköinen pilvi väistyi pois ja iloiten ja ihmetellen katseli
Sakki ympärillensä. Vieraan kysymyksistä johtui Maija Liisa
mieluisimpaan puheenaineeseensa ja kertoeli innokkaasti: »Kun ajat
olivat onnellisemmat ja paremmat, asui Tavast-suku linnassa, ja sillä
oli monta rikasta taloa; silloin oli myöskin suvussa monta suurta ja

mahtavaa miestä. Katsokaas, meillä on vielä perintönä tämä, joka oli
mitä jaloimman miehen omana.» Hän otti pöydältä korkean, välkkyvän
vaskituopin pienempien tina- ja puutuoppien keskeltä, nosti kannen
auki ja käänteli sitä ylpeästi. Oli se korea kansi. Kupuran keskellä
seisoi ritari täydessä asussa, miekka ojennettuna, ja hänen päänsä päällä
häilyi kultainen sotalippu. Itse tuopin ympärillä oli pyhimysten kuvia
kahden vaakunakilven keskellä, jotka olivat kultaisen renkaan
alapuolella ja joita koossa pitämässä oli kaksi kultakättä, ja niiden
päällä oli kultaiset kirjaimet: K. K. ja I. T.
Maija Liisa näytteli sitä kaikkea ylpeästi ja jatkoi sitte: »Näettekö, se
on kullattu sisältä ja ulkoreunasta ja nämä kirjaimet merkitsevät antajan
ja saajan nimiä.»
Sakki katseli katselemistaan. »Todellakin kaunis kappale!» sanoi hän.
Maija Liisa oikein säteili tyytyväisyydestä ja jatkoi: »Nämä kirjaimet K.
K. merkitsevät Knut Kurkea ja nämä I. T. Iivar Tavastia. Ne herrat
olivat asekumppanit ja hyvät ystävät, ja kun herra Tavastin poika nai
Knut Kurjen tyttären, antoi herra Knut tämän tuopin morsiusparille ja
pyysi heitä pitämään sitä Kurkien muistona. Niin sitä on pidettykin, se
on nyt toista sataa vuotta kulkenut suvusta sukuun.»
Näin kesti keskustelua, kunnes sisähuoneista kuului virren veisuuta.
Maija Liisa silloin viittasi toisia tulemaan ylös leveitä portaita myöten.
Molemmat palvelijavanhukset astuivat saliin liikutettuina katsomaan jo
alkanutta vihkimistä, mutta Sakki seisahti oven ulkopuolelle ja pani
hartaasti ristiin laihat, päivettyneet kätensä. Siitä hän näki sekä
morsiusparin että kaiken komeuden, joka heitä ympäröi. Kauniilta loisti
sali korkeine katonalaisineen ja kultanahkaisine seinäverhoineen,
loistavat olivat myöskin taulut, joita kullatuissa kehyksissä riippui
pitkin salin seiniä. Kukahan niistä kaikista oli ylhäisin ja arvokkain?
Lämpöinen päivänsäde valaisi juuri Kustaa II Aadolfin kuvaa, joka
luonnollisen kokoisena, yllä keltainen nahkavarus ja kaulassa hieno
pitsikaulus, seisoi kuin kuningas muiden muinaisten ylhäisten ja
mahtavien herrain keskellä. Kustaa Aadolfin oikealla puolella riippui
Luteruksen kuva ja sen alla Mikael Agrikolan pienoiskuva. Kuninkaan
vasemmalla puolella oli piispa Maunu Olavinpoika Tavast täydessä

virkapuvussaan ja hänen vieressään piispa Kurki. Niiden jälkeen
seurasi koko joukko talon entisiä isäntiä sekä joitakuita heidän
sukulaisiansa. Siinä oli Kurkia, Tavasteja, Wredejä, Uggla-, De la Val-
ja von Vor-sukujen jäseniä y. m. Salin viereisestä vierashuoneesta
katseli kauniin naisenpään kuva morsiuspariin ja pappiin päin, joka
ylevänä ja vakavana nyt Jumalan ja ihmisten edessä yhteen vihki
vanhimman poikansa Miihkalin ja nuoruutensa ystävän ainoan tyttären
Elina Tavastin. Sakki oli huomaavinaan vierashuoneessa riippuvalla
maalatulla naisen päällä olevan samat nuorekkaat kasvonpiirteet kuin
morsiamella. Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä olisi
muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä?
Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi.
Se näytti hymyilevän ja välistä tuntui aivan kuin hämärä loisto olisi
välähdellyt sen suurista, kauniista silmistä, kun ne katselivat saliin niitä
kolmea, jotka tänään olivat juhlan ja pitojen päähenkilöt.
»Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä!» sanoi kirkkoherra
Härkman voimakkaalla ja sointuvalla äänellä, nuorten edessä seisoen.
Toivon säde loisti hänen silmistään ja vähäsen vienoa levottomuutta
näkyi hänen leveältä otsaltaan, jonka yläpuolelta tukka jo alkoi
harmautua. Hän näytti voimakkaalta kuin tukeva nurkkakivi myrskyssä;
hän oli niitä harvoja, jotka eivät olleet kukistuneet ajan
levottomuuksissa.
Kevyinen kesäpilvi lievensi auringon paisteen muutamiksi minuuteiksi,
mutta kun se jälleen pistäysi pilvenraosta, levisi sen loiste sulhasen
päähän ja morsiamen vehreään seppeleeseen. Vanhat kultanahkaiset
seinäverhot näyttivät vielä kerran entistä loistoaan ja vanhat
muotokuvat ikäänkuin nuorentuivat tässä lämpöisessä, siunatussa
valossa. Niillä oli kaikilla aivan kuin elävät katseet, ja ne ikäänkuin
tahtoivat lähteä mukaan, kun hääväki viimein poistui salista.
Morsian astui alas portaita, ja ne kolme, jotka olivat keskustelleet
morsiuskukista, katselivat nyt vähän levottomina, miten poika oli
selviävä asiastaan. Mutta hänpä ryhtyi toimeen, astui morsiamen luo,
kun tämä ehti maahan, ja antoi hänelle kukat. Elina hymyili ja taputti
poikaa poskelle, mutta huomasi samassa hänet vieraaksi ja kysyi:

»Mikäs tuntematon pikku poika sinä olet?»
Lapsi katsahti ylös ja vastasi levollisesti: »Vahalan Paavo minä olen.»
Hääväki oli jo kaikki tullut ulos pihalle, mutta ei se mikään loistava
joukko ollut. Paitsi sulhasta ja hänen isäänsä oli siinä ainoastaan nuoria
tyttöjä, jotkut morsiamen samanikäiset ystävät, muutamia vanhempia