Härkmanin pojat | Page 3

ennen
häntä, ja siellä minäkin olen syntynyt. Me olemme kolme polvea
perättäin palvelleet Suomen ratsuväessä milloin missäkin. Minun isäni
joutui Puolaan, jossa sai kärsiä paljon, ja viimeksi oli hän siinä
suomalaisjoukossa, joka räjäytti itsensä yhdessä ryntäävän vihollisen
kanssa ilmaan Tykoczinin luona. Isoisäni oli Stålhandsken
ratsujoukossa ja kaatui Lytzenin taistelussa, ja itsekin olen ollut jos
jossakin, sen näette rammasta ja kelvottomasta jalastani, josta jäi sekä
veri että jäntereet Varsovan edustalle, kun olin siellä toista kertaa
vuonna 1656. Mutta mitäpä siitä puhumista, mikä on ollut ja mennyt.
Te ette kai ole koskaan olleet mukana semmoisissa leikeissä ettekä siis
myöskään tiedä, mitä se merkitsee.»

Sotilasvanhus tunsi itsensä arvokkaammaksi kaikkia muita läsnäolijoita,
sillä eihän hän ollut suotta kruunua palvellut. Kerjäläiseen hänen
suuruutensa kuitenkin hyvin vähän vaikutti; hän vastasi tyynesti:
»Tokihan aina sen verran että tiedän, miltä ruuti haisee, ja jos te ette
olisi niin kauan harjoitellut urhouttanne ulkomailla, niin kyllä tietäisitte
yhtä hyvin kuin minäkin, että samaan aikaan oli täällä kiivasta
kahakkaa kotonakin. Lähes 20,000 miestä koottiin ja vietiin Puolan
sotaan, ja kun venäläinen hyökkäsi Suomeen, ei meillä ollut täällä
enempää turvaa kuin kärpäsellä paljaalla pöydällä. Mutta Burmeister,
joka silloin oli pormestarina Viipurissa, ei antautunut ensi hädässä. Hän
sai vanhat ja nuoret liikkeelle. Me kokoonnuimme joka mies laajalti,
pitkiltä matkoilta, ja moni parraton, punaposkinen koulupoika taisteli
silloin Viipurin muureilla kuin ärsytetty karhu. Moni kalpeni myöskin
ainiaaksi, mutta yhtään vihollista ei päässyt kaupunkiin, sen voin
todistaa. Olin minä mukana myöskin Raudun kirkolla. Burmeister
meitä johti. Meitä oli 150 ratsumiestä, 200 rakunaa ja 500 talonpoikaa,
ja vihollisia oli monen monta tuhatta, mutta ei siinä ollut aikaa niitä
lukea, tapella siinä piti, ja kyllä me tappelimmekin. Lagerkranz oli
olevinaan suuri herra ja tiuskasi minulle, kun kiireimmiten teroittaa
sipasin miekkaani: Mitä laiskuttelet, Sakki? tekisipä mieleni vetää sinut
sotaoikeuteen! Burmeister kääntyi ja kysäsi, mikä hätänä. Minä
katsahdin ylös ja sanoin: Teroitanpahan miekkaani kuninkaani hyväksi,
armollinen pormestari. Ihan oikein, vastasi se urhoollinen herra; minä
kyllä tiedän, että sitä käytät kunnialla. Lagerkranz ällistyi, sen arvaatte,
mutta minä en viitsinyt katsoakaan häneen.»
Jaakon silmistä loisti riemu ja hän sanoi iloisesti: »Minä teen teille
kunniaa, kumppani! Jos minä olisin isäntänä talossa, panisin teidät
tänään kunniasijalle.»
»Mikä teidät on pakottanut vanhoillanne lähtemään pois kodin
suloisesta rauhasta?» kysyi Maija Liisa.
»Mikäkö?» kertasi Sakki kysymystä. »Ah, kylläpä kuuluu, ettei hätä
ole vielä ehtinyt tänne, muuten ette niin kysyisi.»
Maija Liisan muoto synkistyi. »Vai ei hätä ja puute ole ehtinyt tänne?

Onpa liiaksikin! Ensin suuret katovuodet ja niiden jälkeen rutto.»
Ketäpä silloin lienee Suomessa ollut, joka ei olisi tiennyt noista surun
vuosista. Vieras kerjäläinen ne ainakin tunsi, sillä nehän ne olivat
riistäneet häneltä kaiken, mikä oli rakasta, kaiken, mikä oli säästynyt
sodalta, niin että hänellä nyt ei ollut kotia eikä leipää, vaan ainoastaan
kaksi turvatonta lapsenlasta, jotka ilman häntä olisivat olleet aivan
hukassa. Sillä kertaa hän kuitenkin unhotti kaikki huolensa ja iloisesti
kummastellen katseli koristeltua kartanoa torneineen ja pihaa ynnä
kaikkia varustuksia. Unhottuivatpa ne surun ajat myöskin Jaakolta ja
Maija Liisalta, sillä hehän nyt saivat kertoa vieraalle, mitenkä talon
nuori emäntä, neiti Elina Tavast, oli jäänyt aivan yksin, kun isä ja kaksi
veljeä olivat kaatuneet kaukana vieraassa maassa, jossa kuningas kävi
sotaa, ja nyt viime keväänä oli äitikin monivuotisen sairauden jälkeen
kuollut. Itse he olivat ainoastaan halpoja palvelijoita, mutta Elina neiti
rakasti heitä kuitenkin, sillä he olivat palvelleet hänen isänsä talossa jo
neljättäkymmentä vuotta. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin he, mikä
ilon päivä tänään oli, kun nyt oli Elina neidin ja Keuruun kirkkoherran
vanhimman pojan Miihkali Härkmanin häät. Sulhasen isä itse oli
vihkivä heidät ja sitte oli morsian saava pienen kukkakimpun, joka oli
nyt valmiina pöydällä.
»Olipa hyvä,» jatkoi Maija Liisa, »että se tuli puheeksi. Minä itse
sidoin morsiuskukat, ne yhdeksän, jotka tarvitaan tuomaan onnea
nuorelle parille, ja nyt saa teidän pikku poikasenne antaa ne
morsiamelle, kun hän vihkimisen jälkeen tulee ulos.»
Sakki otti kukat ja tarkasteli niitä. »Jos», hän sanoi, »pappi tahtoo tehdä
nuoren parin onnen pysyväiseksi, niin on parasta lukea vihkimäsanat
kahteen kertaan, sillä tämä aika ei ole niinkuin muut, ja kun
onnettomuus pyrkii taloon, niin sokasee se isän silmät, niin ettei hän
näe, kelle antaa tyttärensä.»
»Mitä te sanotte? Ennustatteko pahaa?» tiuskasi Jaakko. »Ellei teillä
ole parempaa ennustamista, niin saatte mennä matkaanne. Menkää
tiehenne!» sanoi hän vielä kerran hyvin kiivaasti.
Sakki pani kukat pöydälle ja vastasi hiljaisesti: »Koska te rupeatte

syyttämään minua siitä, mitä tulee, niin helpostihan se on autettu. Kyllä
on tietä kulkijalla, vaan pitäkää varanne, ei onnettomuus tule kello
kaulassa.» Hän viskasi kontin selkäänsä, tempasi sauvansa, otti toisella
kädellään tyttöä kädestä ja kääntyi pois menemään, mutta Maija Liisa
kiiruhti sovittamaan ja välittämään.
»Älkää tuosta nyt pahastuko, vieras», sanoi hän. »Kukapa teitä syyttäisi
siitä, mitä kerran tulee. Mitä siihen tulee, ettei Elina neiti tietäisi, kelle
hän kätensä antaa, niin voinpa sanoa, että siinä vallan erehdytte, sillä
morsiamen äiti ja sulhasen isä olivat lapsuuden ystävät ja näkivät usein
toisensa rouva Tavastin äidinisän, mahtavan Juhana Kurjen pojan luona