Fredrika Runeberg | Page 8

ei tähän aikaan
edes hajoteta Jerikon muureja, vielä vähemmin sillä häthätää
rakennetaan mitään suurta ja kaunista, sellaista, jonka Jumalan käden
turvissa täytyy hiljaisesti kasvaa vuosisatojen vieriessä."
Toukok. 12 p:nä --46.
-- "Sattumatta vanhoja kirjeitä järjestellessäni tulin lukeneeksi useita
sinun entisaikaisia kirjeitäsi; sydämmeni lämpeni, mieleni valtasi
sellainen kaipaus, että minun täytyi heittää kesken kaikki tehtävät ja
kirjoittaa sinulle. Muinaisten aikojen muistot elpyivät, näin, miten me
yhdessä istuimme suuressa keinutuolissa ja tuskin uskalsimme mennä

sulkemaan ovea, joka oli auki pimeään kamariin, sillaikaa kuin
Runeberg saattoi kotiin sinun veljeäsi, johon äskeiset keskustelut
hengistä ja kummituksista olivat tehneet yhtä syvän vaikutuksen kuin
meihinkin, ja hän ei sen vuoksi uskaltanut yksin mennä hautausmaan
ohitse. -- --
-- -- Kukapa tämän maailman vaivat välttänee? Valitettavasti täytyy
melkein aina poissa olevia ystäviä ja omaisia muistellessa olla varma
siitä, että heitä paraikaa painaa joku huoli. -- --
-- -- Ah, kuinka minä kaipaan ilmaa. Koko talveen en ole jaksanut
monta kertaa mennä ulkopuolelle oman pihan porttia. Seuraelämästä
olen aivan vieraantunut ja omituiselta tuntuu, että taas vähitellen saan
ruveta ihmisiä näkemään. -- -- Täytyy kuitenkin varoa, ett'ei tulisi niin
kokonaan sulkeutuneeksi lastenkamariinsa, ett'ei vihdoin enää osaa
iloita omista lapsistaankaan. Olen nähnyt tuollaisia erakkoäitejä, ja
sekään ei kelpaa. Mutta tunnustaa täytyy, että ihmisten joukkoon
meneminen kysyy oikeata tahdon ponnistusta." -- --
Vähitellen perheen lapsiparvi lisääntyi. Miltä rouva Runebergistä
tuntuivat äidin ilot ja tuskat, sitä todistaa seuraavat hänen sanansa sen
johdosta että hänen ystävälleen oli syntynyt pieni tyttö: --
Syysk. 6 p:nä 1850.
-- -- "Ah sinua onnellista, joka olet niin pitkälle päässyt, minä olen
tuollainen raukka, joka, niin usein kuin olenkin sen kestänyt, kuitenkin
joka kerta odotan tuota kovaa hetkeä pelvolla ja kauhulla, jota on
mahdoton hillitä, ja joka hirmun henkenä minua ahdistaa ja katkeroittaa
joka ainoan hetkeni."
Toukok. 24 p:nä --56.
-- -- "Iloiseksi tulin, kun tunsin päällekirjoituksesta sinun käsialasi.
Kirjeesi saapuessa olin paraikaa sitronakiiseliä vatkaamassa enkä
saattanut jättää työtä kesken, vaikka minulla oli palava halu päästä
kirjettäsi lukemaan. -- -- Se jolla, kuten minulla, jo ennestään on niin
paljon työtä ja huolia, että huomaa olevansa kykenemätön täyttämään
edes vähäistä osaa velvollisuuksistaan, ei oikeastaan toivoisi
lapsilauman lisääntyvän, varsinkaan, jos on, kuten minä, aina koko
tuon pitkän odotusajan niin perin sairas ja kykenemätön olemaan
liikkeellä, -- -- raukea, laiska, -- sietämätön yhdellä sanalla sanottuna.
Mutta siitä huolimatta nuo pikku lapsukaiset ovat kuitenkin niin
äärettömän rakkaita, ettemme millään ehdolla tahtoisi heitä kadottaa,

kuin meillä kerran ne on." -- --
Samassa kirjeessä hän kirjoittaa jokapäiväisestä elämästään: -- -- "Minä
elän enimmäkseen kodissani, jossa minä mielestäni olen vähän
samallainen kuin "entinen eukko", joka makasi pöydän alla päissään ja
vaikeroitsi: "tässä minun täytyy rehkiä ja reuhtoa enkä sittenkään pääse
paikaltani hievahtamaan". Minä kyllä koetan parhaani perään ahertaa
askareissa, mutta sittenkin minusta tuntuu, kuin en koskaan saisi töitäni
tehdyksi, uusia ilmestyy ennenkuin minä ennätän saada edelliset pois
tieltä. Muutamia vuosia on kaikki kynäleikki ollut kokonaan
karkoitettuna, mutta minä kaipasin sitä tosiaan liian paljon, enemmän
kuin kunnolla kykenin kestämään, ja oikeastaan Runebergin
kehotuksista minä taas olen joskus, silloin tällöin jonakin yksinäisenä
sunnuntai-iltana vähän kirjoittaa tuhertanut. Se on minulle kuitenkin
virkistyksenä, sillä miten onkaan, sitä tulee aivan liian Marttamaiseksi,
ellei koskaan saa jakaa ajatuksiaan muille ihmisille, ja minä varsinkin
vajoan hyvin helposti yksipuolisiin Martan huoliin huonon kuuloni
tähden, joka estää minua hankkimasta sisälliselle olemukselleni vapaata
ilmanvaihtoa edes seuraelämässä." -- --
Yhä edelleen ystävykset vaihtavat ajatuksia kirjallisista kysymyksistä.
M. m. rouva Runeberg kirjoittaa kesäk. 15 p:nä --52:
"Minä vihaan tuota ranskalaisten muotiin saattamaa hakkelusta,
jommoiseksi he muodostavat kaiken, mitä he kirjoittavat: olivat asiat
miten tahansa kiinteässä yhteydessä keskenään, niin pitää ne sittenkin
silvottaman pieniksi mureniksi ja sirotettaman hajalleen esim. näin:
Minä läksin ulos kävelemään.
Ulkona oli kevät.
Augusta lienee varmaan ollut hieman kevään kaltainen.
Luultavasti, koska hän johtui niin elävästi mieleeni.
Minun täytyi ajatuksissani vähän puhella hänen kanssaan, j. n. e. -- --
Herttaisella hyväntahtoisuudella ja hieman leikillisesti hän kuvaa
heikkoa terveyttään ja siitä johtuvia hankaluuksia. -- --
-- "Minä olen kankea ja hyvin lihava ja väsyn vähä väliä, sillä minun on
perin vaikea oppia muistamaan, että minä olen vanha ja kömpelö ja
koetan vielä joskus olla toimessa niinkuin ennenkin, mutta minun
täytyy pian lakata, koska on mahdoton jatkaa, ja sitten minä olen
jäykkä ja nolo perästäpäin." -- --
1850-luvulla noin v:sta 1856 alkaen alkoi Litteraturbladissa ilmestyä

sarja pieniä kynäelmiä, joiden kirjoittaja oli rouva Runeberg,
nimimerkki --a --g. Ne olivat oikeastaan suorasanaisia runoelmia,
keveitä, henkeviä, surunvoittoisia -- joskus oli kuvauksessa hieman
katkeruutta tahi leikillisyyttä. Myöhemmin ne painettiin erityisenä
kirjana nimellä "_Teckningar och Drömmar_" (Kuvaelmia ja Unelmia).
Näitten runoelmien pääsäveleenä on myötätuntoisuus kärsiviä, heikkoja
ja unhotettuja kohtaan. Kirjoittaja kuvaa kärsivällistä kotieläintä, jota
omistaja rääkkää, kukkasta, joka varomattoman käden katkaisemana
kuihtuu päivän paahteessa, yksinäisyydessä pusertunutta kyyneltä,
hiljaisen kärsijän kätkettyä tuskaa -- hän ei mitään unhota, kaikki
kärsimyksen muodot hän muistaa, elottoman luonnonkin huokaukset
näkyy tuntevan tämä nainen, jonka kynän myötätuntoisuus on
terottanut. Tahtoisipa sanoa, että tämä kirja on tosi naisellinen, sillä se
kuvaa