Faust I | Page 7

heitit, hautaan paeten

Luurankoin, kalman keskellen!
Pois väljemmälle! maille pois
Ja kirja, Nostrodaamuksen
Kynäilys
kumman-tenhoinen,
Sua opastellahan se vois.
Jos tähtein juoksun
oivallat

Ja luonnon kättä noudatat,
Niin tenho syttyy mielehes
Ja
henki lausuu hengelles.
Ei miettimällä milloinkaan
Nää pyhät
merkit ilmi saa:
Vaan, henget, teiltä selvon saan;
Jos kuuletten, oi
vastatkaa! --
(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).
Oi riemastusta, minkä näkö tuo
Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!
Jo
tunnen: pyhä raikas elon vuo
Suonissa virtaa, läpi hermojeni.
Nää

merkit piirtänytkö Jumala,
Joist' asettuu mun hyrsky hurja
Ja
riemastuupi sydän kurja,
Ja taika-vietin vallassa
Syvimmät syyt
tuop' ilmi luonto nurja?
Lien jumal'! oi kuin valkenee!
Kas,
sulo-piirroksessa tässä
Hymyilee luonto ilmi-elämässä.
Nyt uskon,
mitä viisas sanelee:
"Ei henki-mailm' oo katkoksissa;
Sä siltä suljet sielus vaan.
Laps',
aamuruskon sätehissä
Käy maisen rintas valantaan!"
(Hän tähystelee merkkiä).
Kuink' osat sujuu liitossaan.
Kaikk' elää, rippuu toisistaan!
Kuink'
ikihenget leijuu ilman-rantaa,
Ja toisillensa kulta-sangot antaa
Ja
auvo-siivin taivahalta
Maan päälle liitää: avaralta
Soi harmoniian
sulo valta!
Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!
Mist', ääretön, sua luonto kiinni
saan?
Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,
Joist' imee voimaa taivas,
maa,
Joit' orpo sydän halajaa --
Jos vuotais mulle mettänne ees
tähteet!
(Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee
maahisen hengen merkit).
Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää!
Lähempi oot mua, maahinen;

Taas tarmo täyttää sydämmen'.
Miel' on kuin aalto vaahtopää,
Jo
mielin mailmaan syöstä säikkymättä,
Maan ilot, murheet kestää
väikkymättä,
Ja myrskyss' seistä sortumatta,
Venheeni murtuessa
murtumatta.
Mua pilvet varjostaa...
Kuun loiste himmenee...

Soihtu sammuu!
Mik' usva! punaliekit läikkyy
Mun pääni ympär' ...
oi!
Katosta kauhun viima käy,
Se viistää mua!
Anottu henki,
kuulen siipes siukuvan.
Käy nähtäviin!

Haa! huimaa, huimaa
sieluan'!
Jo uudet tuntehet riehuu,
Niiss' sielu, ruumis kiehuu!

Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo!
Oi tullos, oi! jos surmakin
mua vartoo.

(Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen loitsun.
Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy lieskassa).
HENKI.
Ken huus mua?
FAUST, (kääntyen pois).
Haamu hirmuinen!
HENKI.
Kehääni kauan imeskellen,
Mun nosti loihtus liikkehellen,

Ja nyt --
FAUST.
Voi! sua mä kestä en!
HENKI.
Mua nähdä pyysit intomielin,
Kuulla ääntäni, katsoa
kasvojain;
Sua poltti kaihosi ... tänne sain
Sua säälien! -- Vai
kerskukielin
Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on?
Sisäinen
mailmas, itseluomas verraton?
Ja sydän värjähdellen riemussansa,

Kun luuli henkein verraks nousevansa?
Miss' on se Faust, jonk' ääni
mulle soi,
Jok' ikävöiden silmät minuun loi?
Vai sie? jot' aave-ilma
kerran lyöden
Varistaa sielun juurta myöden?
Maan mato kurja,
käiverä!
FAUST.
En väisty liekkihaamuasi!
Oon Faust, oon sinun vertojasi.
HENKI.
Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan
Minä aaltona uin,

Puhun myrskyn suin;
Synty, hauta oon,
Meri pohjatoin,
Yhä
hehkuva virta,
Elon piukova pirta,
Ajan käärimä-puulle ma loimia
luon,
Ja Herralle helskyten kangasta kuon.
FAUST.
Maailman aavan saartavainen,
Mun heimoan' oot sa, henki
toimeljas!
HENKI.
Oot oivaltamas hengen heimolainen,
Et mun!

(Katoo.)
FAUST, (lannistuen).
En sun?
Ma Luojan jäljennös!
En sunkaan vertojasi.
(Ovella kolkutetaan)
Oi surma! ... kuulen ... tuo on famulus!
Savuna
haihtuu autuus kulta!
Kaikk' ilmestykset suuret multa
Pilaapi
kuivan imarrus!
(Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään,
lamppu kädessä. Faust
kääntyy nuivasti).
WAGNER.
Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan --
Kai
kreikkalaista murhenäytelmää?
Ma soisin oppivan' sen taidon oivan,

Se nykypäivin hyödyttää.
Oon kuullut -- liekö totta siltä? --
Ett'
oppimist' on papin aktööriltä.
FAUST.
Miks ei, jos pappi on komediantti,
Kutenka käykin ehkä
toisinaan.
WAGNER.
Museeossain kun ain' oon arrestantti,
Enk' urki
maalimaa kuin juhlin vaan.
Ja kaukosilmin, hajamielin,
Kuink'
ohjaisin ma sitä tenhokielin?
FAUST.
Mit' ette tunne, älkää tavoitelko;
Hetteenä sielust' uhkuaa

Se alkuvoiman aateselko,
Mi syöntä, korvaa lumoaa.
Te
liemiänne ihmisille
Herkuista muiden keitätte,
Ja köyhän liekin
virehille,
Puhutte hiiluksestanne!
Apinja, lapsi kiitostaan --
Jos
mielitten -- voi tuosta suoda!
Vaan mik' ei sydämestä vuoda,

Sydäntä ei se voita milloinkaan.
WAGNER.
Puhuja taidostaan saa mainehen;
En kauas päässyt oo,
ma tunnen sen.
FAUST.
Ei auta häntä vilpin kiel'.
Hän kalskukaapun riisukaan!


Ei sievistele terve miel',
Ja löytää sentään sanojaan.
Kell' lausumaan
on into tosi,
Ei koru-lauselmaa hän kosi.
Puheenne sievät, joissa
leikellään
Helyiksi mailman kiiltopapereita,
On kalseat kuin tuuli
syksysään,
Mi kahistaapi lehtiä kuivuneita.
WAGNER.
Ah! pitk' on tiedon tie
Ja lyhyt elämämme;
Useinpa
kriitillistä työtä tehdessämme,
Mult' intomielen huoli vie.
Kuink'
onpi työläs keksiä se silta,
Mik' ohjaa opin lähteille!
Ja tuskin tultu
puolimatkalle, --
Kun raukan tapaa tuonen ilta.
FAUST.
Siis pergamentti on se pyhä vuoksi,
Jost' iäks' janos
sammuu juotuas?
Vaan virvoitusta sulle vasta juoksi,
Jos lähde
kuohui itse sielustas.
WAGNER.
Suvaitkaa! hauskuttaapa mua
Noin aikakautten
henkeen sukeltua,
Katsella, mit' on entis-ajat aatelleet,
Ja me kuink'
oomme ihmeen kauas ehtineet.
FAUST.
Niin kyllä! jopa tähtihin!
Oi veikko! kirja seitsen-sinetin

On sulkema tuo mennyt aika.
Te aikakautten hengeks mainitte,

Mik' on vain, herrat, oma henkenne,
Miss' kuvastuu tuo mennyt aika.

Ja siinäkös on kurja sotko,
Jok' ensi silmäämättä kauhistaa:
Siin'
ääretöntä roskaa, rojurotko,
"Pää-aktioonit" -- vallan ihanaa!? --

"Pragmaatiset maksiimit" lisäks' oivat,
Jotk' aivan hyvin vauvan
suussa soivat!
WAGNER.
Mut ihmishenki, maailma --
Sen tajuntaan sois kukin
pääsevänsä!
FAUST.
"Tajunta" mont' on laatua;
Ei nimittää saa lasta nimellänsä!

Ne harvat, jotka "tajusivat", vaan

Ei voineet malttaa suurta
sydäntänsä,
Ja uskoi roskaväelle jalot näkemänsä, --
Roviolle
vietihin tai ristin kuolemaan! --
Mut veikko! yö on kulumaisillaan,

Siis jutut jääkööt toistaiseksi!

WAGNER.
Halulla valvoisin vaikk' ainiaan,
Kun opista näin tulis
haastelleeksi.
Kai suotte pääsiäisnä huomenella
Mun niitä näitä
tiedustella?
Tiedettä harrastan, ja kiittää sietää
Jo oppiain: vaan
mielin kaikki tietää.
(Lähtee.)
FAUST (yksin).
Se toivoaan ei heitä menneheksi,
Jok' inhan kolun
kesken matelee,
Aarteita kaivellen, ja iloitsee,
Kun rikoistaan hän --
onkimadon keksi.
Tääll' ihmis-ääni soiko sellainen,
Miss' ilmestystä katsoin ihaninta?

Mutt' ah! täll' erää kiittelen
Sua, mullan-lasta kaikkein vaivaisinta:

Mun epätoivost' irti tempasit,
Jonk' alla mun jo miltei hukka peri.

Oi ilmestys, sä pilviin ylenit,
Sun rinnallas ma oon vaan halpa keri!
Ma Luojan jäljennös, jok' arvelin
Jo ikitoden peiliin katsovani,

Ihailin taivaallista loistettani
Ja itseäin, mi maasta ylenin!
Vapaana
voimani voitti kheruubit,
Se luonnon suoniss' alkoi soluella
Ja
Luojan riemut muka aavistella --
Oi tuskan sain täll' uni-autuudella!

Yks leimaus! ... mun maahan murskasit.
En vertas' oo: sa asut korkealla;
Jos pystyinkin sua