Faust I | Page 6

kilpa-taistamon
Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy;

Kun, herjetessä hurjan karkelon,
Yös vietät missä viini virroin
läikkyy.
Vaan kieliä tutun soittimen
Suloisen-tyynnä kalkutella
Ja
mieli-määrää kohden liehuella,
Somasti tieltä harhaillen --
Se,
vanhat herrat, teidän toimenanne!
Siit' enenee vaan meistä kunnianne.

Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,
Tosi-lapsina se meidät löytää
vaan.
JOHTAJA.
Jo täss' on kyllin sanasteltu,
Nyt tointakin jo näytelkää!

Sievistelyit' on puserreltu,
Unohdettu vaan, mi hyödyttää.

Puhutte runon henkosista
Ei nahjus niitä tuta saa.
Jos mieli käydä
runojista,
Niin runotarta vallitkaa!
Tiedättehän, mitä tarvitsemme?

Väkijuomaa vaan me särpelemme.
Siis juomaa laittamaan ja
viipymättä!
Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,
Ei
päivääkään saa sikseen jättää.
Ripeesti päätös tarttuu vaan

Mahdollisuutta oitis tukkaan,
Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan,

Käy kaikki laita-kulkuaan.
Vapaasti Saksan katsomolla
Näytellään
mit' on näyttämistä:
Nyt ette saa siis niukat olla
Koneista ettekä
laitoksista.
Käytelkää kuita, auringoita,
Ja tähtilöitä tuhlatkaa!
Ei
vettä, tulta, kallioita,
Eläintä, lintua puuttua saa!
Kas eikö suuri
mailman piiri
Ahtaassa suojassamme kiiri!
Ja menkää taiten
joutuisasti
Taivaasta halki mailman hornaan asti!
ALKUNÄYTÖS TAIVAASSA.

HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES.

(Kolme pää-enkeliä astuu esiin).
RAFAEL.
Aurinkos soipi niinkuin ennen
Kilvassa siskomailmojen,

Rataansa säätämääsi mennen
Se pauhaa halki taivasten.
Salass'
on ihmeen syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs riemastat;
On työsi,
korkeat ja suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.

GABRIEL.
Ja vinhemmin kuin aatos vierii
Suloinen maa, ja
vaihdellen
Sen päällä päivä kirkas kierii
Tai synkkä yöhyt
hirmuinen;
Syviltä vuorivuoteiltansa
Vuo merten pauhaa tyrskysuu,

Ijäisen sfeerilennon kanssa
Meret ja vuoret tempautuu.
MIKAEL.
Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt
Merille, niiltä rantahan,

Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt
Vihaisen vitjan vankimman.
Nyt
leimahtaa -- ja surman vaajat
Valkeiden halki sinkoaa;
Palvomme,
Herran sanansaajat,
Hiljaista päiväs soljuntaa.
KOLMIN.
Salass' on ihmees syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs
voimistat;
On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,
Kuin luomis-aamull'
armahat.
MEFISTOFELES.
Kun, herra, taaski kerran lähenet,
Kysellen
kuink' on laita maankin päällä,
Ja ylipään mua kyllä suvaitset,
Näet
munki luonas terveisillä täällä.
Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,

Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;
Mun pathos varmaankin sua
naurattais,
Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.
En taida tähdist',
auringoista haastaa;
Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.
Maan
pikkujumal' ain' on yhtäläinen,
Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.

Paremmin mullassaan hän ehkä vois,
jos taivaan-tult' ei hälle suotu
ois,
Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen
Petoa pedommaks' käy
ihminen.
Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,
Sellainen kuin
tuo sirkka pitkäkoipi,
Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;
Pian vanha
virsi heinikosta alkaa;
No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;

Vaan
joka paikkaa käy hän nokkimaan.
HERRA.
Siis eikö sull' oo asioita muita,
Kuin valituksia vaan ja
kanteluita?
Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?
MEFISTOFELES.
Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.

Ihmistä painaa kolkon onnen valta;
Enemmin sortaa hänt' ei
häijykään jo malta.

HERRA.
Tunnetko Faustin?
MEFISTOFELES.
Tohtorin?
HERRA.
Mun palvelijain!
MEFISTOFELES.
Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;

Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.
Hän paisuu pilvihin ja
ilmalinnat laatii,
Ja hourintansa tuntee puolittain;
Taivaalta tähdet
kauniimmat hän vaatii,
Ja maalta riemun korkeimman;
Lähintä
vaitelee ja kaukaisinta --
Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.
HERRA.
Jos palvelus maan öihin hairahtuu,
Se kirkkaudenkin
kerran vielä saapi.
Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,
Sen
kultaheelmät vielä kaunistaapi.
MEFISTOFELES.
Tuon teiltä vietellyksi saan!
Pannaanpa
veikkaa! Mun vaan, Herra siedä
Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!
HERRA.
Niin kauan kuin hän asukas on maan,
Saat koettaa häntä
hairahuttaa.
Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.
MEFISTOFELES.
Ma kiitän Teitä, sillä vainajat
Mua aina hieman
kammoksuttaa.
Punaposket tervehet on mulle mieluisat,
Vaan en oo
kuollehen tavattavissa;
Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.
HERRA.
Hyvä! no jääköön hän sun valtahas!
Tuo henki
alkujuurestaan sä vietä,
Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas

Alimman hornakuilun tietä;
Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,

Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen;
Ei tunteen tyrsky siitä estä.
MEFISTOFELES.
Mutt' eipä tuota kauan kestä!
En säiky vaan mä

veikan lyömisestä.
Vaan kun ma kerran voiton saan,
Mun suokaa
riemahtaa mun koko sydämestä!
Tomua syöpä hän on ruokanaan,

Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.
HERRA.
Vapaasti tepastellos silloinkin!
En saata vihata sun
moisias.
Hengistä kieltävistä vähimmin
Mua vaivannut on konsaan
veitikas.
Kuink' altis ihminen on velttouteen
Ja mielii huoletonna
huikennella!
Silloinpa työnnän hälle perkeleen,
Ku saa hänt'
ärryttää ja kiihotella.
Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,
Rikasta
kaunon-eloa ihannelkaa!
Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,

Syleilköön teitä lemmen kahlehilla!
Mik' aian vuolla häälyy,
harhailee,
Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!
(Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)
MEFISTOFELES.
Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;
En
suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.
Varsinpa kohteljas tuo Herra
Ylhäinen:
Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.
YÖ.
_Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja._
FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).
Ah,
filosofiiaa oon ma siis.
Laki- ja lääketiedelmää,
Jopa teologiiaa --
vieköön hiis'! --
Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.
Täss' istun houru
allapäin,
En viisahamp' ole entistäin.
"Herra maisteri" oon jopa
"tohtorikin,"
Ja kymmenen vuotta jo suistelin
Yl'oppilaitani oikiaan

Ja ristin rastin, vasempaan. --
Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;

Se tuskan vettä nostaa silmiin.
Tosin järjeltään ei lie mun verrat

Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:
Ei tuntoni niin näin arkana väiky,

En helvetin hiittä ja tulta säiky;
Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,

En mitään tietäväni mä luule;

En kehu voivani parannella
Ma
muit', en sieluja opastella.
Eik' onni mulle tavaraa
Oo suonut,
mailman kunniaa.
Näin tulkohon enää koira aikaan!
Ma mielin

turvata velhon taikaan;
Jos hengen suin ja voimin saan
Ma salat
ilmi piilostaan,
Enk' enää hiki otsassa
Julista, mit' en ma oivalla;

Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink' elämä
taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.
Oi kirkas kuuhut, milloinhan
Sa näet tuskani talttuvan?
Tään
pöydän ääress' työssä niin
Mont' yötä me kahden valvottiin;
Ja
papereille, kirjoillen
Sa liehuit, kalpea veikkonen!
Oi, jospa saisin
haihattaa,
Sun kirkastaissa Vuorelaa,
Siell' heilua henkien
karkelossa
Ja niityll' uinua kuutamossa,
Ja tiedon-pölyst' irroillani

Medelläs juottaa sieluani!
Voi! vielä tyrmäss' istuilen!
Kirottu luola usmainen,
Miss' armas
taivaan valokin
Hämärtyy varjo-akkuniin.
Mua kirjakasa kaartelee,

Jot' uurtaa toukat, pöly syö,
Ja paper'aita ylenee,
Savusta
mustunut kuin yö;
Koteloita, lasia joukottain,
Ja huonekamsut,
konehet
Aioilta esivanhempain --
Se mailmas! ah, sa hourailet!
Kysytkö siis, mik' ahdistaa
Sydäntäs toivotonta niin?
Miks' elon
voimat vaimentaa
Sult' outo tuska uuvuksiin?
Valoisan luonnon,
armahan
Maailman, Herran antaman,
Sa