Faust I | Page 8

esiin loitsimaan,

Sua pysyttää -- sit' enpä voinutkaan.
Tuoll' olin hetkell'
enkel-autuaalla
Niin suur', niin pieni mielestän';
Mun työnsit kädell'
ankaralla
Taas ihmis-eloon synkkähän!
Mitä karttelen, tai ken mua
johtaa?
Seuraanko mieltä kaipaavaa?
Jos toimin, taikka kärsimys
mua kohtaa,
Eloni virta tuohon seisahtaa.
Suloisimmatkin hengen lahjat varhain
Pilaapi vieras liikatavara;

Tän mailman auvot löyttyämme, parhain
On muka taikaa, petosta.

Ens' elon antajat, pyhimmät tuntehemme
Ne hyytää huoli maan,
alhaiset askaremme.
Kun sielu ennen toivon lentimin

Jo liehui
tähtitarhan tuolla puolla,
Nyt soppihin se suostuu ahtaisin,
Kun onni

kiiltää, hukkuu ajan vuolla.
Sydämmen juureen murhe muuttaa majaa,

Vireille sala-tuskat ajaa,
Levotta hyörii hän ja rauhas runtelee;
Ja
haamuaan hän aina vaihtelee:
Mut haamun' olkoon vaimo, lapset,
suku,
Tai veitsi, myrkky, vesi, valkia --
Sä säikyt nuolta, jok' ei
kannata,
Sit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.
Ma Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan:
Oon madon vertainen,
jok' uurtaa sorassaan,
Sorassa-eläjän ja -syöjän, kun
Sen käymär'
astuu, hautaa tomuhun.
Soraahan on tää seinä korkea,
Mua sadoin hyllyin aitaellen,
Nää
kamsut tässä toukkakunnassa,
Tuhansin roskin mua ahdistellen!
Vai
täällä kaipaamani saan?
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett' ihmiset
on kurjat ainiaan,
Ett' onnen päivää joskus harvat viettää? --
Mit'
irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä

Totuutta lempi, valoa etsi -- mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!

Mua varmaan ilveilette, konehet,
Sulimet, putket, rattahat ja kalvat;

Ovella oon, te muka avaimet,
Haittanne haarakas, vaan sill' ei taitu
salvat.
Kas päiväsyännä piiloten,
Ei verhoaan suo luonto riistää;

Mit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen,
Et kairoin, vääntimin voi
hältä irti kiistää.
Sa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt,
Tääll' oot, kuin olit isäni eläessä.

Oi kääry vanha, ootpa kärvennyt,
Pöydällä untelon tään lampun
kärytessä.
Parempi oisi mun nuo vähät tuhlata,
Kuin niiden
orjuudessa huokaella!
Perintös hanki kättes voimalla,
Niin saat sit'
omanasi nautiskella!
Mist' et sä hyödy, taakk' on tukala,
Min hetki
tuo, se hyöty hetkisellä.
Vaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa,
Kuin malja tuolla
silmillein maneetti ois?

Miks' äkkiään niin suloiselta hohtaa,
Kuin
yöllä välkettään kuu korpeen lois?
Ma tervehdän sua, sarkkaa armahinta,
Jonk' alas otan hartahinna rinta!


Sua kiittäin, ihmisneroa kiittelen.
Suloisten hortolienten
yhdysjuoma,
Salaisten surmavetten hengen-luoma,
Nyt mestarilles
ollos armoinen!
Sua katselen, ja tuska lieveneepi,
Sua kosketan ja
rauha hymyileepi,
Ja hengen tyrsky talttuu vähittäin:
Vesille
viiletän mä väljemmille,
Miss' aava pinta välkkyy kristallille,
Uus'
aamu viittaa ikimaille päin.
Kas, liehusiipein valjahissa liitää
Tuliset vaunut alas! valmis oon!

Halk' ilman mielin uutta tietä kiitää
Ma sfeerein uutten selvään
toimintoon.
Oi ylhäis-riemu, suotu jumaloille!
Sä äsken toukka, senkö ansaitset?

Niin, horjumatta maamme auringolle
"Hyvästit" huuda viimeiset!

Sä hirviä se lukko luikahuttaa,
Jonk' ohi kaikki hiipii peloissaan!

Nyt aika on se aatos toteuttaa,
Ett' Ikuisen on vertainen mies
arvoltaan;
Ja huolimatta hirmuluolan yöstä
Miss' ikivitsat fantasiia
loi,
Nyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä,
Jon suulla hornan
lieskat räiskyin soi;
Tuo askel hilpein mielin astuttava,
Vaikk'
oisinkin ma -- tyhjiin raukeava.
Nyt alha saa, kristallimalja kulta!
Ma riisun vanhan koterosi sulta;

Niin monta vuotta voin sun unhottaa!
Isäini ilojuhliss' olit kirkas
Ja
jäykät kasvot kirkastit -- se virkas,
Kun miesten kesken kiersit
ahkeraa.
Sua kuvat viljavat kun koristaa,
Ja juojan määrä niistä
laulut luoda,
Ja henkimättä malja tyhjäks juoda
Mont' onnen yötä
mulle muistuttaa;
Nyt en sua tarjoo pöytäkumppanille,
Sun tähtes
en käy sanaleikkisille.
Täss' neste on, jok' äkin juovuttaa.
Kun
rusko-vaahtos valaa huuliani,
Pian mailma haihtuu muistostani!
Nyt
viime maljan koko innollani
Juon Aamun juhlaterveheks'! sen
kunniaa!
(Hän nostaa maljan huulillensa).
KELLON-SOITTOA JA KÖÖRILAULUA.

ENKELEIN LAULU.
Kristus on noussut!
Riemuitse syntinen!
Taistaja syntien
Sielua
saartavan,
Sortavan, kaartavan
Vallan all', auttajan
Löytänyt oot.
FAUST.
Mi soiton pauhu, sävel sulavin
Mun huuliltani maljan
tempajaa?
Vai ilmoitatte, kellot, sävelin
Ens juhlaa pääsiäisen
tulevaksi?
Te köörit, veisaattenko virttä suloisaa
Jok' enkel-suusta,
varjotess' yön Golgathaa,
Soi uuden liiton solminnaksi?
VAIMOJEN KÖÖRI.
Tuoksuvin nestein
Häntä me vaalittiin,
Myrhalla pesten

Laskimme uinuksiin,
Palttina päällä
Hohtava verhonaan. --
Ah,
eipä täällä
Kristus oo vaan!
ENKELEIN KÖÖRI.
Noussut on Herra!
Rakkaus, kestäen
Murheiden koetusten

Ahjossa, autuuden
Löytävi kerran.
FAUST.
Sävelet taivaan, vienot valtavat,
Miks' etsitte mua täältä
tomustani?
Oi soikaat, miss' on sielut hennommat!
Sanoman kuulen,
uskon vilu pani:
Ihmettä usko hellii lempilapsenaan.
Ilmoille noille
pyrkiä en tohdi,
Mist' ilmoitus tuo kajahtaa;
Ja armas lapsuuteni
sävel saa
Mun vilkkumaan tok' elon rantaa kohdi.
Mua muinen
taivaan lempi syleili,
Sabbaatin juhlarauhaa välkähdellen;
Ja kelloin
sävelvirta soi niin aavistellen,
Rukoilu hekkumin mua viehätti;

Salaisen sulokaipuun ajamana
Ahoille astuin, saloillen,

Ja kyynel
vieri viljavana,
Kun mailma heräs minullen.
Se virsi riemukisat
nuorisolle tiesi,
Keväisen juhlan onnea;
Muistelless' hellyn: laps'
nyt oon, en miesi,
Enk' astua voi synkkää viime askelta.
Oi vieri,
vieri taivaan virsi soma!
Mun tihkuu kyynel, jälleen oon maan oma.
OPETUSLASTEN KÖÖRI.

Onko jo kiitänyt
Haudasta ylhä
Sankari, liitänyt
Korkea jylhä?

Luominen sielläkö
Sull' ilon antavi?
Kurjia vieläkö
Maan povi
kantavi?
Mestari, meitä
Onnesi itkettää.
Meit' älä heitä!

Luoksemme jää!
ENKELEIN KÖÖRI.
Laskipa Herran
Kalma jo helmastaan.
Sielunne kerran
Irtaukaan!

Töin Häntä kiitellen,
Lempeä liitellen,
Kurjia hellien,
Kulkien,
saarnaten,
Onnea luvaten,
Mestarin löydätten.
Läsnä hän on?
ULKOPUOLELLA KAUPUNGINPORTTIA.
KÄYPÄLÄISIÄ JOKA LAJIA LÄHTEE MAALLE PÄIN.
MUUTAMIA AMMATIN-OPPILAITA.
Miks' sinne lähdetten?
TOISIA.
Me mennään metsämajallen.
EDELLISET.
Me "myllylle".
ERÄS AMMATTILAINEN.
Vaan minun nähden
Paraspa "lammikolle" käydä lie.
TOINEN.
Ei, sinne ei oo kaunis tie.
MOLEMMAT.
Ja entäs sie?
KOLMAS.
Mä muiden kanssa lähden.
NELJÄS.
Tulkaate Burgdorf'iin! Hei, siellä varmaan on
Sievimmät
neidot, olvi verraton
Ja oikein kelpo nyrkki-kesti.
VIIDES.
Syhyykö selkääs kolmannesti,
Sä hullun-hurja veikko?


Mua pöyristää tuo. Menköön sinne peikko.
PALVELUSTYTTÖ.
Ei kuules! kaupunkiin ma palaisin.
TOINEN.
Tuu pois! Hän varmaan haapain all' on tuolla!
EDELLINEN.
Ja entäs onneakin, jota halaisin!
Sun vieress' käy
hän vaan -- mä syrjapuolla
Ain' olla saan! Sun vie hän tanssihin.

Sun huveistasko huolisin!
TOINEN.
Äl' ole nyt niin mustasukka!
Hänen seurassaan on
"kierotukka."
YLIOPPILAS.
No hiis'! kuin kiitää neitosemme!
Pois veikko!
heitä saattelemme!
Mehuisa olvi, piika pulska vain
Ja karvas
tupakka -- mun mielitekojain!
PORVARIS-NEITOJA.
Kas niin! kaks' oivaa nuorukaista!
Häpeä
on se tosiaan:
On seuraa saatavissa oikein herramaista,
Ja piikain
jäljiss' juostaan vaan!
TOINEN YLIOPPILAS (edelliselle).
Seis veikko! jäljissämme
sipsuttaa
Kaks vallasnaista, yllään soma verho,
Ma tunnen toisen:
saanko tunnustaa --
Tuon ympärillä liehun