Faust I | Page 5

ja kauneuden suunta, ja siitä syystä
hänen muistonsa elää niin kauan kuin tosi runous ihastuttaa
ihmissydäntä.
K. F.
FAUST.

OMISTELMUS.
Taas ilmestytte, haamut, häälyellen
Mun nähtäviin, kuin
entispäivinän'.
Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?
Pyydänkö
vielä teitä jäämähän?
Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!
Ja
usvat haihtuu, silmin selvitän;
Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,

Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.
Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,
Ja varjot armaat nousee
sarjoittain:
Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,
Ens'-ystävyyskin
elpyy rinnassain.
Ja eloni harhakkaita mutkateitä
Murheeni
itkemään käy uudestaan,
Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,
Jotk'
onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.
Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,
Ne näitä eivät enää kuulla voi;

Hajalle haihtui kaikki armahaiset,
Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.

Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;
Oon arka, jos ne kiitoksenkin
toi.
Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.
Jos eloss', eksyilee nyt
mailman tiellä.
Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu
Vakaihin, tyyniin
henkimailmoihin,
Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,
Kuin
eeol-harppu, huokuu-sävelin.
Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu

Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;
Mit' omistan, se juur'kuin kauas
haihtuu,
Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.
ALKUNÄYTÖS TEATERISSA.
JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.
JOHTAJA.
Te kaksi, joiden autellen
Niin usein pääsin pintehistä,

Mitäspä hyvää Saksallen
Toivotte näistä näytöksistä?
Hartaasti
soisin, että mieltyis' kansa,
Jok' elelee ja muiden elää suo.
Vajamme
pystyss' on ja laudat paikallansa;
Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo

Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen
Ja kulmakarvojansa korotellen.



Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten,
Näin hämilläin tok' en oo ollut
koskaan;
Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen,
Mutt' ovat lukeneet
niin paljo kirjamoskaa!
Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,

Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois?
Tuo tottamaar on suurin riemun
aine,
Kun kansa puodillemme tulvehtii
Ja paisuellen, lainehelta
laine,
Ahtaasta armoportist' tungeksii:
Kons' ilmipäiväll' ennen
neljän lyömää
Luukulla riehutaan ja reudotaan,
Kuin nälkäläiset
puistaa, kirkuu syömää;
Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.
Näin
lumota voi seuraa senkinmoista
Runooja vaan. -- Siis, veikko, taiallas
nyt loista!
RUNOILIJA.
Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,
Ne
näöllään meilt' aatteet kaikottaa!
Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,

Ku nieluhunsa kaikki tempajaa!
Mun käydä suo vaan rauhan
taivas-teitä,
Miss' sula riemu meille versoaa,
Miss' ystävyys ja
lempi onnen luovat
Ja sydämessä sille suojan suovat.
Mi sielun syvyydestä kuohui silloin,
Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen,

Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,
Sen hurja hetki
syöpi nielaisten;
Se usein kauan kasvoi aamuin illoin,
Siit'
ennenkuin tul' täysikelpoinen.
Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;

Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.
PILAPUHUJA.
Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin!
Jos miekin
tuosta pakinoisin,
Nykymailmallen ken sitten ilveilis?
Se vaatii
hauskaa -- syystä kyllä;
Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,
Se
kiitoksen jo ansaitsis.
Ken kansaa oikein miellytellä voi,
Hänt' ei
sen oikut saata katkeroittaa;
Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi,
Tuon
helpommin hän hurmaa, voittaa.
Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon

ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon:
Äly, tunne, järki, himot
soikoot myötä, --
Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä!
JOHTAJA.
Etenkin paljo tapausta suokaa!
Väki saapuu katsomaan,
se mielii silmi-ruokaa.
Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu,
Ja

kansa kurkistaapi ammo-suin,
Niin mainehenne mahtavaksi varttuu

Ja kohta ootte miesi suosituin.
Joukolla vain voi joukot haltioida;

Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida,
Jok'ainut löytää jotain sopivaa,

Ja tyytyväisnä kotia palajaa.
Näytätte kappaleen ... se tehkää
paloitellen!
Kas moinen keitos maistuu jokaisellen;
Sit' yht' on
helppo syötellä kuin luoda.
Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda?

Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.
RUNOILIJA.
Te ette tunne, kuinka alhainen
On moinen käs'työ,
halpa taitureille!
Vaan taiteen hutiloiminen
On luullaksein jo
perus-ohje teille.
JOHTAJA.
Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan.
Ken mielii
saada jotain aikaan,
Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee.
Vaan
muistakaa, ketä varten kirjailette!
Pehmeitä puitahan te halkaisette.

Ikävä tänne yhtä ajalee,
Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä,

Ja pahimmoiksi usein saavutaan
Lukemasta kriitillistä
päivälehteänsä.
Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin
Heit' ynnä somia
vaatteitaan;
Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa.
Hajamielin
juostahan kuin naamiaisiin,
Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa.
Mit'
unta näette kulta-usvissanne?
Miks' täysi huone teitä ilottaa?

Läheltä katselkaa vaan vieraitanne;
Yleisö raakaa on tai kalseaa.

Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin,
Mik' yönsä mielii naisten
kanssa hurjistella.
Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin
Suloista
Runotartas kiusaella!
Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää,
Niin teit' ei
voida tieltä hairahuttaa.
Koetelkaa katselijoita huimistuttaa;
Niit' ei
oo helppo tyydyttää...
Mi valtaa teidät? tuska ... innostus?
RUNOILIJA.
Pois! etsi itselles jo orja uus'!
Vai sunko tähtes pitäis
runojan
Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,
Henkensä
vapaus, ihmis-oikeus!
Mill' lumoaa hän kaikki mielet,
Ja soimaan
saapi ilman-pielet?
Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa
Ja
sinne palajaa sävel-mailman kanssa!
Kun luonto ain' ikipitkää lankaa
kiertää
ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;
Kun soinnutonna

laumat olijoiden
Sekavasti soi ja vaikeroiden,
Ken voi nuo aina
samat sarjat elvytellä,
Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?
Ken
kirkastaa erityiset yleisellä,
Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?
Ken
kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,
Virittää iltaruskot sielun
taivaallen?
Keväältä kaikki kaunokukat ostaa
Ja kylvää tielle
kultasen?
Ken halvat lehvät palmikoita
Joka ansiolle seppeleiksi saa?

Ken yhdistää Olympin jumaloita?
Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi
runoja saa.
PILAPUHUJA.
No, käytelkää siis voimaa mointa
Ja harjotelkaa
runontointa
Kutenka lempiseikkaa vaan!
Lähelle sattuu mies ja
syttyy palamaan,
Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu,
Ja onnen
kanssa vaara karttuu
Ja riemun tie vie syämmen-polttohon,
Ei
aikaakaan, niin valmis romani on.
Niin pitäis näytelmääkin näyttää.

Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!
Sit' elää kaikki, harvat
oivaltaa,
Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.
Luo kirjokuvia,
valo niukka,
Viljalta harhaa, totta hiukka;
Näin laadit parhaan
juotavan,
Mi virvottaa koko maaliman.
Silloinpa nuorisomme
kauniin kukka
Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä,
Jok' ainut hento
mieli rukka
Imeepi siitä murheen lievennystä;
Nyt kuohuu milloin
täällä, milloin tuolla,
Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.

Herkästi itketään ja naurahdellaan,
Aatetta kiitellään ja kuvia
ihannellaan.
Valmiita ei oo helppo tyydyttää,
Kehittyväinen
kiittämään sua jää.
RUNOILIJA.
Josp' armaan aian taasen saisin,

Kun itse vielä
muodostuin,
Kun sielun lähde hyrskysuin
Yhä uhkui virttä
virroittaisin,
Kun usvat multa mailman varjos,
Ihmeitä kuiski
silmikot
Ja poimin kaikki ruusustot,
Joit' armas laakso mulle tarjos.

Mun köyhän suur' ol' rikkaus:
Toden into, haaveen hurmailus.

Nuo tenhovietit vielä suo:
Lieskaava viha ja lemmen lento,
Tuo
poltto suloinen ja hento,
Takaisin nuoruus mulle luo!
PILAPUHUJA.
Nuoruutes, veikko, tarvinnet,
Kun miekat soi, sota

jyriseepi;
Tai kaulaas neito-kultaset
Käsvartens' sorjat kietoileepi;

Kun päässä