Faust I | Page 4

lakannut itse asiassa runoja
sepittämästä. Hoviteateria varten valahti häneltä tuon tuostakin
näytelmiä, jos kohta osaksi vähänarvoisempia. Paraat niistä ovat: "Die
Geschwister", "Triumph der Empfindsamkeit", jossa sukkelasti
pilkataan Weltschmerz'iä, raikas "Jery u. Bately", suloinen vesi- ja
metsänäytelmä "Die Fischerin" y.m. Lisäksi hän silloin suunnitteli ja
alusteli tai kirjoittelikin suurimpia mestariteoksiaan, jotka myöhemmin
ilmestyivät.
Syksyllä 1786 lähti hän kuuluisalle Italian matkalleen, josta hän kahden
vuoden päästä palasi "taiteellisesti uudestisyntyneenä." Italia on
historian, kirjallisuuden, maalauksen, musiikin kotimaa; joka askeleella
kohtaapi mitä ihanimpia muinaisjäännöksiä ja suurenlaisia raunioita --
aiheita historioitsijalle ja taideniekalle. Mutta omituista Göthen
luonteessa oli, että hän ei oivaltanut historian henkeä; ihanimpain
muinaisjäännösten ohitse hän kulki kylmänä. Häntä ihastutti vaan
Italian ihana luonto ja ilmasto, sen tumman sinervä atsuritaivas, sen
meri, sen vehmas kasvisto, sen taideaarteet, mikäli nää välittömästi
kuvastelivat luontoa ja raikasta elämää. Mahtavain raunioiden kesken
Rooman vallan ajalta tutki Göthe kasvien ja kukkasten elämää, tai
harrasti geologiaa ja meteorologiaa. Roomassa valtasi häntä suuri
taide-into; hän kävi kirkot ja galleriat, jopa alkoi itsekin piirustaa, toki
ilman menestystä. Runoja hän ei suuresti sepittänyt tällä matkalla,
mutta hänelle selveni hänen oma henkensä. Hän huomasi olevansa
yksinomattain runoniekka ja heitti pois kaikki sivuharrastukset, paitsi
luonnontieteet, joita hän kiihkeästi rakasti elämänsä loppuun asti ja
joita hän muutamilla tärkeillä keksinnöillä on melkoisesti vienyt
eteenpäin. Runous-oppi ja runoilus pääsivät sopusointuun. Alusta asti
oli hän ollut objektiivinen; tälle suunnalle antoi Italia uutta elvykettä,
kun hän näki saman suunnan vallitsevan antiikin paraissa teoksissa.
Sepä häntä elävästi viehätti, se tuli hänenkin opikseen. Mitä hän itse oli
hengissään tavoitellut, sen näki hän Italiassa toteuneena. Hän tahtoi
esittää luonnon ja elämän niin kuin ne ovat, ja niin oli antiikikin tehnyt.
Itse sanoo hän: "kaikki taantuvaiset ja hajoomaisillaan olevaiset ajat
ovat subjektiivisia; mutta kaikkein edistyväin aikain suunta on

objektiivinen. Henki, joka pyrkii eteenpäin ja luo suurta, ei sukellu
itseänsä miettimään -- se on kivulloisuutta."
Italian matkalla valmistui "Ifigenie" ja "Egmont"; siis niistä sananen. --
Ifigenien aine on muinaiskreikkalainen, mutta henki ja luonteet ovat
uutta. Tyyni rauha ja verraton sulosointu helisee kautta tämän kauniin
näytelmän, joka paremmin on lyyrillinen laulu, kuin näytelmä.
Ristiriidat eivät selvene ulkonaisten tointen tyrskyssä, vaan henkilöiden
sydämissä. -- Mitä "Egmont'iin" tulee, niin tuskinpa lienee teosta, jota
vastaan kritiikillä on niin paljon sanomista ja joka sittekin on niin
kaikkien lemmikki, kuin tämä. Siltä puuttuu draaman alkuehto:
voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa, vaan kyllä
pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä
viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon
Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka
ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.
Sydän ikävissään palasi Göthe onnensa maasta Weimariin, missä
ihmiset ja olot nyt tuntuivat hänestä varsin ikäviltä ja jokapäiväisiltä.
Tosin herttua vapautti hänet käytöllisistä virkatoimista, niin että
ainoastaan teateri, taiteet ja tieteet jäivät hänen hoitoonsa, mutta
sittekin runoja aina ikävöi unelmainsa maata Italiaa. Väli rouva Steinin
kanssa rikkui. Sen sijaan sai Göthe uuden nais-idealin, hilpeän,
luonikkaan Christina Vulpiuksen, jonka hän vanhoilla päivillään otti
lailliseksi vaimokseen. Tämä lempi innostutti häntä sepittämään m.m.
onnistuneet "Römische Elegien." Pian ilmestyi _Tasso_, joka myös on
viehättävän kaunis, mutta draamana heikko. Siinä kuvaillaan
onnettoman runoilijan sieluntaisteluja ja hyrskiviä tunteita
kanssapuheen, mutta ei toiminnan muodossa. Omituista on, että
Weimarin henkilöitä ja oloja viljalta piilee tässä näytelmässä; niinpä
Tasso on osaksi itse Göthe. Mitä tunteita Ranskan vallankumouksen
suuret tapaukset Götheen vaikutti, ne hän kuvaili muutamiin
vähäarvoisempiin teoksiin, esm. "Der Grosscophta"; "der
Bürgergeneral", "die Aufgeregten" y.m.
V. 1795 alkaa se merkillinen aikakausi, jolloin hän solmi ystävyyttä
Schillerin kanssa. Itse hän sanoo tästä liitosta: "minulle se oli uusi kevät,

jossa kaikki alkoi ilosasti orastella, vesoa ja kukkia." Ystävykset olivat
täysiä vastakohtia kaikin puolin; mutta sepä juuri liiton sitä lujemmaksi
solmi, sillä he täydensivät toisiansa. Schiller oli koko elämänsä
taistellut puutteen ja köyhyyden kanssa, hänellä oli katkerat
elämänkokemukset -- Göthen rata oli aina ollut sileä ja
päivänpaisteinen. Göthe oli hengeltään realisti, ulospäin kääntynyt,
oivalsi elämän ja luonnon ja tunki ulkoapäin sen sydämyksiin. Schiller
oli idealisti, eli vain aatteidensa mailmassa, joiden hajannaisia säteitä
hän kokoeli ulkomailmasta, koettaen uudestaan luoda alkukuvan
ihanuuden; hänelle oli henki äärettömän ylempänä luontoa, hän oli
vapauden innostunut julistaja. Göthe oli helleeni, joka näki esineet
etelän kirkastavassa perspektiivissä, Schiller saksalainen, joka pohjolan
sumuihin etsi valoa hengestä ja aatteista. Mutta molemmilla oli yhtä
syvä vakuutus runouden ikuisesta voimasta ja merkityksestä. He
täydensivät toinen toistansa; "G. antoi S:n aatteille aiheita ja aineita, ja
S. pani tenhoisella aatevoimallaan G:n runsasvaraiset aineet ja
katselmat hedelmälliseen liikuntoon." Mestarien yhteisestä pajasta läksi
nyt _Xenien_, joukko komparunoja, joissa ruoskittiin päivän harhateille
joutunutta kirjallisuutta sekä sen edustajia. Ja kävipä nytkin niin, että
"se koira kiljahti, johon kalikka sattui."
Nyt valmistui myös Göthen "Wilhelm Meister", jossa kuvaillaan
nuorison turhia pyrintöjä sivistyksen tiellä. Pahinna esteenä esitellään
päättämättömyys ja löyhyys, joka tekee ... ...
[Sivut vii ja viii puuttuvat]
Göthe on Saksan suurin runoilija, jopa mailman kirjallisuuden suurin ja
yleishenkisin ilmiö Shakespearen jälkeen. Göthe ei kuulu mihinkään
määrättyyn kouluun kirjallisuudessa. Hänen suuntansa oli hänen
omansa; se oli puhtaan runouden