Faust I | Page 3

loi uuden lennon hänen
lyyriselle runoudelleen. Mutta runoilijan rakkaus väljähtyi pian -- ja
ajan sumuihin haipuu silmistämme tuo ihana naishaamu, joka kyllä
olisi paremman kohtalon ansainnut. Kaipauksella eriämme hänestä.
Saksan kirjallisuudessa oli tähän aikaan alkanut se huima silmitön
ryntäys vanhaa konventionellia ranskalais-henkistä runoutta vastaan,
joka on tunnettu nimellä "Sturm und Drang" (myrsky ja kiihkokausi).
Sen sotahuutona oli: pois kaikki säännöt ja traditionit! eläköön luonto,
säännöttömyys, alkuperäisyys hurjassa voimassaan ja -- saksalaisuus!
Sen esikuvina olivat Shakespeare, Ossian, Skandinavian jumalaistarut
y.m. Mutta nuorella Saksalla oli nurjat käsitteet luonnosta ja totuudesta.
Luonto oli sen silmissä joku kummallinen yhdyntä "tulivuorta ja
kuutamoa;" luonnon voima sen mielestä ilmautui
myrskyn-purkauksissa, sen kauneus itkustelevassa hentomielisyydessä.
Olla samalla hyrskyisä ja hellä, raivoisa ja kyynelöivä -- nepä muka
neron tunnusmerkkejä. Näin tämä suunta, joka huusi "luontoa ja
totuutta", itse asiassa saattoi epäluonnollisuuteen ja
epätodellisuuteen.
Göthekin muutamia vuosia kuului "hyrsky- ja kiihko-puolueesen" ja loi
sen hengessä esm. "Götz von Berlichingen" ja "Werthers Leiden".
Näistä pari sanaa.
Götz von Berlichingen, tuo kuuluisa rautakourainen, mutta ritarillinen
rosvo, joka, luottaen omaan kykyynsä ja miekkaansa, alinomaa ja
väsymättä tappeli yhteiskunnan ahtaita rajoja vastaan, hän jos jokin oli
viehättävä aihe uudelle suunnalle. Götz oli individualiteetin taistelu
objektivisiä rajoja vastaan; niinhän uusi koulu myös oli julistanut sodan
silloista makusuuntaa ja sen ahtaita sääntöjä vastaan, vaatien etusijaa
indiviidille, luonnolle, vapaudelle. Samaahan taistelua indiviidin

inhimillisten oikeusten puolesta kävi koko aikakausi piityneitä
feodali-oloja ja hallitsevain luokkain etuoikeuksia vastaan. Siitä
ymmärtää sen äärettömän ihastuksen, minkä Götz nosti. Se herätti
henkiin koko tulvan samallaista kirjallisuutta. Draamana Götz
kuitenkin on heikko; se on pikemmin dialogiseerattu historia, joka
uskollisesti on säilyttänyt ajan värit, kuin näytelmä; se kuvaa
kokonaista ajan suuntaa, mutta ei intohimojen taistelua. Siinä ei ole
mitään määrättyä keskus-aatetta, mitään toiminnan yhteisyyttä.
Henkilöt ovat kyllä eläviä, mutta ne eivät yhdy toimintaan ja
vuorovaikutukseen.
Kesällä 1772 Göthe, Wetzlarissa tutkiessaan valtio-oikeuston
lainkäyttelyjä, taas rakastui -- se on omituisuus hänessä, joka
erottamatta yhtyy hänen runolliseen toimintaansa. Voidakseen
runoudessa luoda naisia, täytyi hänen todellisuudessa ensin mieltyä
niihin. Tällä kertaa hän kuitenkin rakasti yksipuolisesti, sillä neiti
Charlotta Buff -- niin sen kaunottaren nimi oli -- oli kihloissa toisen
miehen kanssa. Samaan aikaan oleskeli Wetzlarissa eräs Jerusalem
niminen nuori mies, synkkämielinen haaveksija, joka niinikään
onnettomasti rakasti erästä nuorta rouvaa, jopa vihdoin
alakuloisuudessaan lopetti päivänsä itsemurhalla. Sovittamalla yhteen
nämä kaksi onnettoman rakkauden tapausta, omansa ja onnettoman
Jerusalemin kohtalon, Göthe sai aiheen uuteen runoelmaan l. romaaniin,
nimeltä "die Leiden des jungen Werthers." Nuori Wertherkin rakastaa
onnettomasti erästä Lottenia, on täynnä sanomatonta kaipuuta,
määrätöntä ikävöimistä, on suuttunut mailmaan ja oleviin oloihin, lukee
vaan Ossianin runoja, on hento heikko olento ja turvautuu vihdoin --
itsemurhaan. Werther oli henkisesti kipeän ajan tuote. Ihmiskunta oli
menettänyt uskonsa ja sen kera rauhansa ja ilonsa; levotonna ja täynnä
kivulloista
hellätunteisuutta se sukeltui luonnon helmaan, sieltä
löytääkseen lohdutusta. Luontoa ylistetään puristetulla ihastuksella,
itkua ja rakkautta suodaan oikein tuhlaamalla. [Sekä Götz että Werther
lausuvat tätä ajanhenkeä, kumpikin eri puoltansa: Götz on
taivaasen-ryntääväistä vapauden halua, Werther sen alakuloista
haaveksintaa.] Ajan ääretöntä kaipuuta ja tyhjyyttä Göthen Werther
lausuu sattuvasti ja todellisesti; siitä se sanomaton mieltymyksen
myrsky, millä kirjaa vastaanotettiin kautta Euroopan. Sitä ei luettu,

vaan ahmittiin -- kyynelvirtojen valuessa. "Weltschmerz" oli saanut
elävän muodon; Werther lausui selvään mitä jokainen sydän tunsi ja
tuskaili. Se synnytti koko sarjan sentimentaalisia kirjailijoita, -- mutta
Göthe oli juuri luomalla tämmöisen teoksen ikipäiviksi vapautunut ajan
kipeästä tunteellisuudesta.
Göthe piti runohenkeänsä eleillä useilla vähemmillä kappaleilla, sillä
välin kuin hän vakavilla opinnoilla viritti henkeänsä suurempiin töihin.
Näistä kappaleista mainittakoon esm. _Clavigo_, näytelmä, joka
näyttää miten eräs henkilö kunnianhimonsa yllyttämänä polkee
rakkauden velvollisuudet ja siitä rangaistaan. Sitten kypsyi uuden
lemmen-auringon lämmössä lyyrillisiä lauluja ynnä laulunäytelmä
_Ervin und Elmire_, jossa erään lemmityn tytön miellytys-halu saattaa
hänen sulhasensa epätoivoon. Göthen uusi lemmetär oli neiti Anna
Elisabet Schönemann, ikuistettu hänen lauluissaan "Lili'n" nimellä.
Vihdoin Göthe suunnitteli kahta suurisukuista draamaa _Mahomet_ ja

_Prometheus_, jotka ikävä kyllä, jäivät puolimoihin y.m.
Göthe oli nyt mainio mies. Hänen luonaan kävi Saksan silloiset
kuuluisimmat terveisillä ja v. 1775 kutsui Sachsen-Weimarin nuori,
taiteita ja neroja suosiva herttua Kaarle August hänet hoviinsa. Göthe
tulikin ja jäi Weimariin eliniäkseen. Niinkuin uusi aamu-aurinko nousi
nuori runoilija tälle iloisalle, raikkaalle, vapaahenkiselle hoville, jonka
päätoimina oli huvitukset ia kaunotaide. Hän pääsi ruhtinaan mitä
lähimpään ystävyyteen, jopa kohosi pienen herttuakunnan
tärkeimmäksi virkamieheksi, jonka ylitarkastuksen alle pantiin
vuorikaivokset, sotalaitos, metsänhoito y.m. Hän oli herttuan "oikea
käsi" kaikissa toimissa. Yhdessä he huvittelivat ja hulluttelivat
vallattomassa poikamaisuudessa, yhdessä he myös hoitivat hallitusta ja
ahkeroivat kansan parasta. Näin kului 10 vuotta, jolloin syrjäisempi
saattoi luulla Göthen ihan kyltyneen runoihin ja runottariin. Eipä niin
kuitenkaan ollut. Tosin runoilus paljon sai väistyä käytöllisten tointen
tieltä, mutta eipä hän sittekään antanut runojan hukkua hovimieheen.
Päinvastoin käytöllisestä elämästä valui Göthelle runsas runouden
lähde. Hän kasaili aineksia tuleviin rakennuksiin. Virkamatkoillaan hän
tuli tarkemmin tutkineeksi luontoa ja sen ilmiöitä; ihmisvilinässä hän
oppi oivaltamaan elämää ja sitä oikein kuvailemaan. Varsinkin hänen

sydämellinen seurustelunsa älykkään rouva von Steinin kanssa
verrattomin määrin kehitti hänen henkeään, elvytti hänen
tunne-elämäänsä. Pait' sitä hän ei