Faust I | Page 2

joka myös vastasi hänen tunteisinsa. Jonkun
aikaa ylioppilas sitte leijui lempensä kultapilvissä, mutta rakkaus, jonka
paras virike on toivo ja epätieto, menetti huikentelevalle mielelle
paraan viehätysvoimansa, sitte kun hän tyynesti sai omistaa
ikävöityänsä. Nyt hän kiusaili kunnon tyttökultaa jos joillakin
epäluuloilla y.m., kunnes Käthchenin rakkaus sammui mielipahan
kyyneliin ja nuorten väli auttamattomasti rikkui. Göthe katui
kevytmielisyyttänsä katkerasti, ja sydänsuru herätti hänessä taas
runonhengen. Hän sepitti näytelmän "die Laune der Verliebten"
(rakastuneiden oikut), jossa hän tietysti muutetuin nimin,

pääasiallisesti kuvaili omaa ja Käthchenin välistä lempisuhdetta. Seikka
on omituinen ja ilmaisee selvästi Göthen koko tulevaista
runoilu-suuntaa. Hänen runoelmansa lähtevät aina omasta
kokemuksesta, kumpuilevat runoilijan sisimmästä sydämestä,
kuvastellen
ihanteellisesti mitä hän itse on elänyt, kärsinyt, tuntenut.
Runoelmat ovat siis lähimmässä yhteydessä runoilijan elämän
vaiheiden kanssa, ne ovat tavallaan runollisia "synnintunnustuksia".
Kun siis joku tapaus tai seikka syvästi oli liikuttanut hänen mieltään,
muodostui se hänen sielussaan runolliseksi kuvaksi, jonka
esiintuomalla hän samalla vapautui noista sydäntä sortavista tunteista ja

saavutti entisen mielen-tyyneytensä. Muuten die Laune d. Verl. selvästi
näyttää vasta-alkajan käsialaa; se on laadittu tuohon hempeään
italialaiseen paimenlaulutapaan, jossa rakastuneet pitkissä puheissa
surkein suin laulavat lempensä suruja ja iloja. Enemmin luomis-neroa
osoittaa jo samaan aikaan sepitetty näytelmä "Die Mitschuldigen", joka
kuvaa yhteiskunnallisen elämän yö- ja varjopuolia, joihin Göthe oli
Leipzigissä tutustunut. Mallina oli Molière.
Nyt oli siis Göthe astunut runon uralle. Ja millainen oli hänen
runollinen suuntansa ja henkensä? Se oli kerrassaan realinen,
objektiivinen. Sen hän jo osoitti sillä, että runoili itse elämiänsä
vaiheita, omia kokemuksiaan. Mielikuvituksen siivillä lentäessään hän
ei koskaan jättänyt silmistään luontoa, elämää, todellisuutta. Saksan
runoilijat yleensä, niinpä esim. Schiller, ovat subjektiivejä, idealisteja.
Sitä Göthe ei ollut. Hän ei tahtonut tyrkyttää luontoon niitä näitä omia
abstraktisia aatteitaan, hän ei jyrkästi erottanut henkeä ja ainetta
toisistaan, vaan juuri aineessa, luonnossa, elämässä näki hän hengen ja
aatteen asuvan. Hänestä oli todellisuus ideaalin ulko-ilmestymä, jumala
kaikkisuuden sielu. Sentähden pyrki hän aina tuntemaan luontoa sen
todellisuudessa, rikkaudessa ja kauneudessa, näkemään sitä silmästä
silmään eikä oman fantasiiansa usvien kautta, joka antaa vääristellyn
kuvan luonnosta. Siitä voi selittää sen melkein intohimoisen rakkauden,
jolla Göthe koko elämänsä tutki luonnontieteitä; tiedemies siinä raivasi
alaa runoilijalle. Hän tahtoi nähdä olot ja ihmiset _juuri_ niin kuin ne
ovat. Sentähden hänen henkilönsä aina ovat tosi-ihmisiä hyveineen
virheilleen, ne eivät ole sumusta ja auringon-paisteesta kudotuita
puolijumalia eivätkä myöskään paholaisia, vaan ne ovat ihmisiä;
kaikkea epämääräistä, haamuntapaista, pilventakaista hän suorastaan
inhoo. Tämänpä objektivisuuden vuoksi usein sanotaan Göthen
enemmin olleen kreikkalaisen kuin saksalaisen hengeltään. Sama
suunta ilmestyy myös kielessä; se on vilkasta, elävää, sointuvaa, mutta
vertauksia ja kuvallisia puheita vailla. Göthe ei sano, minkä
_näköinen_ asia on, vaan _mikä_ se on. Toisin Shakespeare, tuo
muuten suuri realisti, joka uhkuu mitä rohkeimpia kuvia ja vertuita.
Innolla rupesi nyt Göthe harrastamaan runollista kasvatustaan.
Ahmimalla luki hän runoilijoita, esim. Molière'ä, Corneille'a,

Shakespeare'ä, sekä saadakseen runouden teorian selväksi,
Winckelmanin ja Lessingin teoksia, erittäinkin tämän Laokoon'ia, jota
hän nimitti "valonsäteeksi pimeiden pilvien halki". Siitä oppi hän m.m.,
että runoja toimii mielikuvitusta varten, eikä, kuten kuvaileva
taideniekka, ulkoaisteja varten, joten runojalle kelpaa rumatkin esineet
eikä vaan puhdas kauneus, jota kuvaileva taideniekka suosii. Samaan
aikaan hän piirusteli Öserin johdolla ja oppi "käyttämään silmiänsä",
kuten itse sanoo sekä löysi siten "tien totuuteen ja kauneuteen". Olo
Leipzigissä loppui kuitenkin äkkiarvaamatta kovan taudin kautta, jonka
Göthe sai kaikellaisesta rasituksesta. Ruumiillisesti ja henkisesti
riutuneena palasi hän v. 1768 isänsä luo, joka kylmäkiskoisesti otti
poikaansa vastaan. Pitkä sairauden aika vaikutti hyvää runoilijan
hengelliselle elämälle. Hän avasi koko sielunsa hurskaalle neiti von
Klettenbergille ja tämän johdolla hän loi syvät silmäykset

uskonnolliseen tunne-elämään. Uskonto sai toistaiseksi etusijan hänen
elämässään, hän luki paljo uskonnollisia kirjoja ja miettipä muutella
kristinuskoa uusplatoonisten aatteiden mukaan.
Noudattaakseen isänsä tahtoa läksi Göthe v. 1770 Strassburgin
yliopistoon jatkamaan lainopillisia lukemisiaan. Nyt onnistuikin hän
paremmin, niin että jo vuoden päästä suoritti oikeudentohtori tutkinnon.
Mutta muutoin olivat hänen harrastuksensa vielä hyvin hajannaiset.
Hän luki rinnakkain lakitiedettä, luonnontieteitä, vanhoja ja uusia
runoilijoita, uskontoa, mystiikkaa, filosofiaa, etenkin Giordano Brunoa.
Tästä usvasta vähitellen selvempi ura aukeni hälle, kun hän tutustui
runoilija Herderin kanssa, joka hiljan Klopstockin ja Lessingin kanssa
oli perustanut uuden runosuunnan vastakohdaksi vanhalle
ranskalais-klassilliselle suunnalle. Herderin seura vaikutti Götheen
syvälti. Hän oppi erottamaan, mikä runoudessa on ikuista, mikä
ajallista ja satunnaista, hän vapautui ihailemasta Ranskan

kirjallisuutta ja rupesi sen sijaan tutkimaan Homeeria, Shakespearea,
Ossiania, Raamatun runoutta sekä saksalaista kansanrunoutta
keskiajalta. Göthe oppi, että runous ylipään on kansallislahja, eikä
mitään hienohenkisten sivistyneiden ylöllisyystavaraa. Runoja laulaa
vaan selvinä säveleinä julki mitä kansan povessa hämärästi polttaa ja
sykkii. Symbolina runoilijan silloisesta saksalaisinnosta sopinee myös
pitää sitä ihailevaa kunnioitusta, jolla hän katseli Strassburgin komeaa

münster'iä eli kirkkoa, tuota germanisen hengen mestari-luonnosta.
Innostuksessaan kirjoitti hän teoksen "Von der deutschen Baukunst".
Samaan aikaan tutustui hän myös noihin ventosaksalaisiin taruihin
Faust'ista ja Götz von Berlichingen'istä. Muuten runoilijan
Strassburgin-aikaa suuresti sulostutti hänen rakkautensa Friederike
Brion'iin, joka oli papintytär sieltä läheisyydestä. Tämä, ehkä suloisin
ja ylevin niitä monia naisia, jotka luovat ohimenevää valoaan Göthen
elämäntielle, antoi sydämensä nuorelle runoilijalle, ja hänessä siitä
syntynyt ylönpaltinen onnellisuuden tunne