Ensitaistelujen ajoilta | Page 4

ajaksi erääseen sivuhuoneista. Siellä istuskellessaan johtui
puhe taas kaikkiin lähimpiin korjauksiin, joita ammattikunnassa olisi

aikaan saatava. Erittäin innostunut oli yhdistyksen kirjuri Edvard Berg
työajan lyhennys ja alimman tuntipalkan vaatimusten toteuttamiseksi.
Eikä hän voinut olla kylliksi Aarniota kehuskelematta siitä, että tämä
oli ensimäisenä miehenä ryhtynyt asiasta meluamaan. Berg oli jo
aikaisemmin, Aarnion opista päästyä, saanut tämän yhdistykseen
liittymään. Sitä suuremmalla syyllä hän nyt ylpeilikin Aarnion
edistyksestä.
Tähän yhtyivät innostuneina kaikki toisetkin, toivoen samalla että
kysymys mitä pikemmin herätettäisiin ensimäisessä
kuukausikokouksessa ja ensi kesän aikana vietäisi perille keinolla niillä
hyvänsä. Aarnio, vaatimattomana selvitteli, ettei se ollut hän, joka tuon
kysymyksen ilmoille loihti, vaan oli se olojen pakosta syntynyt, joten
se ei mitään merkinnyt ken sen ensiksi oli herättänyt. Taisteluun vaan
nyt kaikki innolla ja varmasti tulisivat uudistukset perille ajetuksi.
Suurin osa ammattilaisia olivat tosin vielä heräämättä yhteistoimintaan,
mutta niitä olisi samalla koetettava saada liittymään yhdistykseen. Ja
kun oikein vaan innolla sekä repäisevällä ryhdikkyydellä alkutoimiin
ryhdyttäisi, saataisi niistä suurin osa ensi iskulla järjestyneitten riveihin.
Vanhempia jäseniä oli kylläkin yhdistyksessä, jotka epäröisivät alussa,
asettaen vastustelevalle kannalle, mutta nehän olivat nyt jo mitättömänä
vähemmistönä. Ja kun tosi tulisi kysymykseen mukaantuisivat niistäkin
useammat enemmistön tahdon alaiseksi. Eikä kysymys itse asiassa
saanut kohdistua ainoastaan yhden ainoan ammattikunnan edistykseen.
Työväenasia, köyhälistön luokkatietoisuuteen kohottaminen oli otettava
esille koko laajuudessaan. Työväestö oli saatava käsittämään
puutteenalainen sorrettu asemansa. Köyhälistö oli saatava
ymmärtämään, että tieto on valtaa ja sen alituinen luokkaetujensa
puolesta taistelu voi yksin viedä lopulliseen voittoon.
Huoneen lävitse, jossa sepät innokkaasti keskustelivat
tulevaisuussuunnitelmiaan kulki tuontuostakin tanssiyleisöä.
Vilahdukselta huomasi Aarnio erään tummaverisen ja tummasilmäisen
ketterästi liikkuvan neitosen, joka ovesta ravintolan puolelle
pyörähtaessään heitti häneen hyvin merkitsevän ja samalla leimuilevan
katseensa. Samassa sävähti Aarnion mieleen että hän olisi nuo kasvot ja
silmät ennenkin nähnyt, mutta missä? Kenties kauvan, kauvan aikaa

sitten. Ja lieneepä tuokin tuntenut hänet, kun niin merkitsevästi katsoi,
ihan kun olisi tahtonut sydämeen tunkeutua?
Näin jäi tuon naisen kuva mieleensä, eikä se sieltä karkkounut, vaikka
kuinka olisikin tahtonut keskusteluun syventyä. Lopulta ajatuksensa
näkemäänsä niin kiintyivät ettei hän voinut olla menemättä saliin
vieläkin hänet nähdäksensä.
Hän seisattui oven suuhun antaen katseensa leijailla yli salin, joka
suunnalle. Mutta vaikeaksipa kävi satojen joukosta yhtä etsiä, etenkin
kun oli paras tanssin aika, enimmät lattialla kiivaassa intohimoisessa
vauhdissa pyörähtelemässä. Hän oli jo lopettamassa koko
tähystelemisensä, kun katseensa yhtäkkiä tarkistui ja lopulta kuin
imeytyi kiinni vastakkaisella puolella olevan oven kohdalle. Siellähän
se nyt taaskin seisoi, tuo hänen huomioonsa niin äkkiä ja sähköisästi
kiintynyt esine, nainen, niin kukoistavan kaunis, tummat suortuvat
vapaina olkapäille riippuvina. Sen hento solakka vartalo lisäsi vaan
ryhtinsä joustavaa sulavuutta ja tummat silmät ne paloivat kun kynttilät
jouluyön kirkkaassa talvisessa yössä. Lumivalkea kaula, kasvojen
tumman punertava nuorteus lisäsivät vaan hänen miellyttävää
personallisuuttaan. Ja Aarnio näki vaan enään kuin ilmestyksen,
samalla kun yhä suuremmalla innolla koetteli muistutella missä oli
ennemmin tuon naisen nähnyt.
Yhtäkkiä nainenkin huomasi hänet, ja niitä silmiä miten ne nyt
hehkuivat! Näin heidän katseensa sulautui yhteen, tunkeutuen lopulta
syvälle sieluun, jonka merkitys myöskin heille molemmille samalla
selveni. Ja tuo tietoisuus molemmissa toistensa ymmärtämisestä täytti
heidän sydämensä ennen tuntemattomalla aavistamattomalla riemulla.
Mihin Aarnio nyt liikkuikin aina tuo lumoava katse häntä seurasi.
Lopulta ei hän voinut olla menemättä tanssiin pyytämään tuota naista.
Kevyesti kuin keijukaiset he nyt pyörivät ympäri salin laidasta laitaan,
siksi kunnes väsyneinä istahtivat.
-- Eikö herra enään tunne minua, oli neitosen ensimäinen kysymys. Ja
kun Aarnio yhä viivytteli vastauksessaan, kiirehti hän jatkamaan: --

Ettekö muista miten lapsena ennen niin usein näimme toisiamme?
Aarnio oli vieläkin kuin puusta pudonnut, osaamatta ihmetyksestä
vastata.
-- Ettekö te muista, jatkoi neitonen hymyillen ja kuten näytti myöskin
Aarnion muistamattomuudesta huvitettuna: -- ettekö te muista miten
monen monta vuotta sitten kaksitoista vuotiaana tyttöriepuna joskus
kävin kotonannekin! -- Olin silloin semmoinen pahasisuinen ja vallaton
tytön tyllerö, lisäsi hän nyt ääneensä nauraen.
-- Minunkin kotonani!...
-- Niin, teidänkin kotonanne, joskin näimme toisiamme myöskin paljon
muualla, ainakin vuoden ajan!
-- Sepä ihmeellistä!...
-- Sitä se nyt ei pitäisi ainakaan olla, vaan jokapäiväistä ja luonnollista!
Ettekö muista nimismiehenne kasvattitytärtä, joka hänen kanssaan oli
muuttanut kaukaa kylmästä pohjoisesta sinne Etelä-Suomeen?
-- Jo muistan, nyt se tuli jo mieleeni! huudahti nyt Aarnio innoissaan. --
Te olette sitten se pieni Julia! Eikö niin?!
-- Niin, silloin pieni, Julia myönsi nauraen. -- Ja ettekö te ole Kaarlo
Aarnio?
-- Sehän tuo on nimeni, vastasi Aarnio sydämellisesti.
Tämän jälkeen tanssivat he vielä yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se
tuntunut rasittavalta, kun olisi päinvastoin tehnyt entistään yhä
virkeämmäksi.
Käsikädessä he sitten iltaman loputtua lähtivät ja Julia astui Aarnion
rinnalla ylpeänä ja suloudessaan hurmaavana. Aarnio taas käyden kuin
unissa, suloisen tunteen täyttäessä hehkuisan mielensä.
Kadulla Aarnio ikäänkuin ajattelematta kysyi: -- Missä minut ensiksi

huomasitte?
-- Noustessanne puhumaan tunsin teidät heti, vastasi Julia reippaasti,
avomielisesti lisäten. -- Samalla myöskin ajatuksenikin kiintyi teihin
yhä enempi!
-- Ehkäpä lienette pitäneet hätiköivästä puheestani?
-- Niin -- niin ... kyllä, mutta...
-- Sen pidin enempi valmistumattomana, taisi olla enempi epäselvää..?
-- Niin enhän minä voi sitä tässä