Ensimmaiset novellit | Page 6

jälkeen.
--Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa, mutisi Aapo
kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan.--
Perkeleen kylänkonit! oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan
sanonut, sillä kiroaminen on jumalansanassa kielletty.
Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisivat ja sora
kantapäissä kohosi. Pian talttui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi
valtatieltä syrjäpolulle, joka vei Tuomaalaan.--Sillä Tuomaan tyttären
luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan.
Yöjalkaretkellä oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita siitä
kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan asteli; kulki
kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien poikki luikerteli
tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei kuontunut
valaisemaan. Arkana asteli mies, ja kokoon oli kuristunut sydän hänen
rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku, ja usein kompastui
jalka pimeässä milloin kiveen, milloin kantoon. Viettelipä mielensä
silloin häntä takaisin kääntymään ja jättämään sillensä koko tuuman,
mutta tukehdutti hän kuitenkin tämän halunsa ja kulki eteenpäin.

II.
Tuomaalan mökki on sievoinen mökki, rakennettuna pienoisen
luhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöttää siinä nyt hämärän
sisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa
nurkakkain ovat pihanpäähuoneet, ja taampana seisoo aittapari, joista
toinen on vaatehuone, toinen eloaitta.
Hiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä
helmassa. Narahtaa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta poikiaan
kuletteleva sorsa, ja väliin kalahtaa kujasta pikkuhärän kaulassa
rautainen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen
hännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei
sorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.

Yht'äkkiä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja,
kello kalisee, ja tutusti ynisten rientävät vasikat porstuan ovesta tulevaa
naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy sanko
kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan vasikat
astiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja vieläpä
pohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pian poistuu
solakkavartaloinen tyttö, astuu helkytellen solasta aitallensa ja sinne
katoaa. Hetken hän siellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee yllensä
puhtaan hameen ja punareunuksisilla hihansuilla koristetun
ostopalttinasta ompelemansa pyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän
Kallelta saamansa pihkahelmet ja sormeensa sovittaa kultasormuksen,
sillä hän on Kallen salainen kihlattu, on ollut jo helluntaipyhistä saakka.
Istuu sitten aitan kynnykselle, leuka käteen nojaten, ja katselee,
katselee metsän laitaan kesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.
Mutta sitä, jota hän odottaa, ei vielä näy--ei näy muuta kuin mustaa,
pimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa iltataivasta.
Rapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen takanansa aita.
Mutta se onkin vain Vahti, joka nyt päivällisiltä juoksuiltaan kotiutuu.
Hiljaa vikisten ja tuuheata häntäänsä tuttavallisesti heilutellen se tytön
luo juoksee ja laskee päänsä hänen polvilleen.
--Vahtimiestä, voipa sitä Vahtimiestä--mistäs nyt tulet ja mikset
miesten matkassa kule?--Mutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn,
pää luikahtaa tytön käsien alta, ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle
päin. Sitten ärähtää se äkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee
vähän ajan päästä ja tuntuu vikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle
vikisee.
Vaan poispäin kääntää tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa
kättänsä ja katselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuvanharjan takaa
jo alkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan,
vaikka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan telmii. Eikä hän
päätänsä käännä sittenkään, vaikka Kalle aivan vieressä yhä Vahdin
kanssa mellastelee. Vähän hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähän, että
vain parahiksi saattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä
äänellä:--Ka, hyvää päivää--sinäkö se oletkin, minä luulin, että kuka se
on.--Sitten hän kääntää päänsä pois ja alkaa taas hyräillä
itsekseen.--Päivää, päivää! vastaa Kalle, mutta pelailee vain sillä välin
vielä koiran kanssa.--Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa!-- Vahti

hyppää Annun luo, nuolaisee häntä poskelle ja laukata kaapaisee siitä
häntä suorana pihaan, jossa vasikat ensin hyppäävät mörähtäen
askeleen syrjään, mutta seisahtuvat siihen ja märehtivät sitten taas yhtä
rauhallisesti kuin ennenkin.
--Minkä tähden sinä niin kauan viivyit?
--Mikä lie isäntään tänä iltana mennyt, kun se ei maata lähtenytkään.
Sinne se vain jäi istumaan ja isäsi jäi kanssa. Porstuasta kuulin, että ne
siellä jotakin juttelivat. Meitä oli monta miestä, jotka olisimme
odottaneet isännän maata menoa, mutta kun ei siitä valmista tullut, niin
ajattelin minä, että kun näkee, niin nähköön, ja sitten päästiin kuin
päästiinkin hiipimällä pois. Maantiellä oli kaikki kylän hevoset, me
hyppäsimme selkään ja ann' mennä vain! Teidän tienhaarassa
käännytettiin hevoset takaisin, lyötiin kämmeniä yhteen ja monen
miehen parkaistiin--mutta sitähän minun piti, että meidän isäntä kuuluu
lähtevän emäntäperiin. Se poika se kuuluu taas alkavan kosia,
kuulemma.
--Joko taas?--Ja kirkonmäelläkö niinkuin aina ennenkin, lukkari
puhemiehenä?
--Senpähän sitten näkee, mutta tosi sillä vain mielessä kuuluu olevan.
Meidän Tiina sanoi kuhilaan takana kuulleensa, että hän oli isäsi kanssa
sinusta puheita pitänyt.
--No, mitäs isä oli sanonut?
--Luvanneen kuului, jos itse tahdot.
--Mitäs, jos tahtoisin?
--Onhan meidän isäntä vielä poikamies--
--Ja vielä tuoreimmassa iässään--
--Vaikka jo viideskymmen alulla--
--Mutta se on siivoluontoinen ja hyvälukuinen--
--Ja veisatakin osaa.
--Eikä käy yöjalassakaan, niinkuin sinä.
--Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo--mitäs sanot?
--Senpähän saat sitten kuulla.
Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta myöskin
kesäyön tyvenessä hämärässä, ja kiireesti kulkivat hauskat hetket.
Mutta ei Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen olla kotona,
ennenkuin päivä valkenisi.

III.