Ensimmaiset novellit | Page 5

levolle
hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja siirtyi,
mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät
kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista
katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia
olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä pitkin,
kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään juoksivat he
sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen suojaan. Tämä
tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille ja kasakoille,
sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta pani työstään pois,
jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.
Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,
kopistettuaan »kahvit» piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan
naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäisi:
--Joko sitä aiotte levolle mennä?
--Jopahan se lie makuunkin aika--vanhaa enemmän nukuttaa kuin
nuoria, ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen.--No, enhän saa
nutustani selvää, mihinkähän sen paninkaan.
--Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne.--Muistattehan sitä

äskeistä puhettamme pellolla?
--Muistan kaiketi. Kas, tuossahan on nuttu.--Ettäkö todenteolla aikoisit
niinkuin naimapuuhiin ruveta.--No, tarvitseehan kunnon talo
emännänkin.
--Sepä se on, sepä se on--äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoliseksi, ja
pitäisihän minunkin aikanani naida.
--Niinpä niin--nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,
niinkuin sananlasku sanoo--emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon
kunnossa pitäisi. Vaan mahtaisiko tuosta meidän Annusta olla?
--Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää
koreile eikä kopeile--ettehän pane vastaan, jos hän itse suostuu?
--Josko itse suostuu--sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä
pellolla sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa--mutta
mikäpähän pitäisi! Olethan poikamies ja kelpo mies, niinkuin isäsikin
ennen. Luulisipa tytön katsovan etuaan, kun pääsee taloon, mutta
käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole
ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,
yhtä hyvin kuin rikkaampienkin lapset.--Parasta on, että itse käyt
puheillaan.
Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas ukko, pisti piippunsa taskuun ja
astua kyhnysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi
hän sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija
laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään teki. Ja nahkaset korvilleen
vedettyään vaipui vanhus pian uneen.
Mutta kauan vielä ukon mentyä istui Aapo äänetönnä katsellen
ikkunasta tummaan ulkoilmaan--eikä tuvassa kuulunut muuta kuin
sirkan vapiseva sävel seinänraossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki,
hiljaa tuvassa, hiljaa ulkona--ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän
hiukan levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi,
kohosi seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten
taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.
Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,
mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Päivän koittoon olisi
hän siinä ehkä saattanut istua, ellei karsinapuolelta tupaa olisi alkanut
kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta piipertänyt
yht'äkkiä hänen eteensä.
Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi

hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain
elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähän vavahdutti niiden
pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään potkaisi
vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina sopelle
saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin olivat.
Tuosta pikku pölähdyksestä tointui nyt Aapo, ja kenkänsä noudettuaan
ovensuunurkasta veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista miehen
tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain tavallista
arveluttavampaa ja entistään oudompaa, koskei hän mielinytkään maata
mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt.
Muulloin uneliasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan,
mietityttihän vain kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiireesti veti
harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen
lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän ei
kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas ukko.
Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti
ulkoilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan ja kuhilaspellon
hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa
kiiltävin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahtelivat
maantien takana yösyötässä kulkevan lehmikarjan rautakellot. Mutta
muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän
varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä
seisahtui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysti tarkasti taakseen,
mutta kun ei mitään kuullut eikä tietäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi
hän sulkupuiden välitse maantielle.
Puolen virstan paikoille kulettuaan juhlallisen tummassa yössä, jossa
ainoastaan joku iltaruskon häikäisemä tähtönen siellä täällä himmeästi
tuikki, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja
jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen.
Tämän mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen
päältä alkoi kuulua kummallinen töminä. Ensimmältä se kuului
hiljempää, ikäänkuin kaukana kulkeva ukonilma, mutta läheni
lähenemistään yhä kasvavalla vauhdilla ja kuminaila--ja ennenkuin
Aapon hitaat tuumat ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla,
töytäsi mäen päältä kiviin tulta iskevin kavioin korskuva hevoslauma.
Ellei Aapo olisi nopeasti hypännyt ojaan, josta lika hänen ympärilleen
roiskahti, olisi hänestä siinä paikassa tullut multaisen maantien miehiä.

Mutta kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin pelästyivät vauhkot
hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat nekin vähän syrjään ja
kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.
Noustuaan tielle ja toinnuttuaan hiukan, tempasi Aapo ison kiven
kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: »ääh!», johon hiljaiset
metsät vastasivat: »ääh!», lähetti hän sen vonkuen menemään jo
kaukana kumisevan hevoslauman