Ensimmaiset novellit | Page 7

Tummaa tietänsä käveli Kalle takaisin. Hiljainen yöllinen tuuli oli
alkanut hengitellä ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen eteen,
eikä nyt enää yhtään tähtöstä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä kulki
nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten kolean
kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa metsätietä
myöten, joka maantielle saattoi.
Vähän aikaa kulettuaan seisahtui hän ja kuulosti.
--Mikä peijakas siellä veisaa, vai korvaniko tilliä soivat
Eivätpä hänen korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni
lähenevä ääni, ja pian erotti kuunteleva mies tutun virren nuotin, tunsi
hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan Aapon,
omaksi ääneksi.
Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että onhan
nyt pimeä.--Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee--eihän vain?-- ja
nyt oli kaikki selvillä.
Ja kun valkeat housut puiden välistä vilahtivat, hyppäsi Kalle koppina
polulta metsään ja parkaisi julmalla äänellä.
Tulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua
vähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina
ennen oli väkeänsä kovasti kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän
rosvojenkin pelosta oli hän alottanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi
juuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän
seurakunta tuolta kaukaa vaaran kylestä vastasi. Kauhistuksen
kamalalla äänellä kirkaisi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli siihen
paikkaansa istuilleen typertyä. Mutta sai hän kuitenkin siksi luontoaan
lyödyksi, että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului
sieltä nauruaan pidättelevän Kallen korvaan, ja itse tunsi isäntä, että
housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vasten. Vastakkain
seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja hänen
renkinsä.--Kovasti pelotti Aapoa, sillä muisti hän tämäniltaiset
rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana metsäläisten
väijyvän. Ajatteli hän ensin jo pakoonkin lähteä, mutta uskallus petti,
sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut totellaksensa. Ja
sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja tuumi, että ehkä olisikin parasta,
jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin tupestansa sujutti ja painoi sen
petäjän kaarnaan, jotta se paremmin käsillä olisi, jos niiksi tulisi.

Mutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Hän kohosi
suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: »Onko siellä jänis vai mies
siellä kuusen juurella?»--»Jäniskö siellä on vai mies» mörisi Kalle
uudelleen, kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut
ääneen. Silloin Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. »Tottapa se on
jänis--ja jänis on ammuttava», tuumasi hän ja iski uudelleen, että
säkenet kauaksi säihkyivät pimeässä.--Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli, että
häntä piilukolla aiotaan ampua tuohon vain noin niinkuin jänistä
makuuseen.
--Mies minä olen--ei pidä ampua, mieshän minä olen, rukoili hän
surkealla äänellä, mutta kun Kalle vain yhä iski eikä helpottanut, niin
sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. »Ehkä se
ei laukeakaan», ennätti hän ajatella ja kursaisi viidakosta polkua kohti.
Sille kerran päästyään kirmaisi hän eteenpäin kuin hullautunut hevonen.
Kalle jäi paikoilleen polviaan pidellen nauramaan, sytytti sitten
piippunsa ja kuuli vielä kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat katkeilivat
pakenevan miehen jalkojen alla.
Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies vihurina eteenpäin
ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetki hänen peräänsä laukeaisi.--
Vihdoin seisautti hän kuitenkin menonsa, kun metsätie loppui ja hän
joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta laidasta pellon takaa kuumotti
hänen matkansa määrä, Tuomaalan mökki.
Ankarasti läähättäen pysähtyi hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei sieltä
ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta oli itse
hyökännyt. Eikä hiiskaustakaan, ei muuta kuin hänen omain
keuhkojensa valtava lietsonta--ja vähitellen siinä kivelle istuutuen
rauhoittui mies.
Mutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun
temmellyksessä oli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti
mökkiä lähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti
ärhentelevällä haukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille
asti. Mutta Aapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys, eikä
hän koiria pelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan
tulon ja istuutunut eloaitan kynnykselle. Aapo oli tullessaan miettinyt
hyvinkin koreita pyrkiäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki
eikä niitä puheita tarvittukaan, joutui hän kokonaan hämmennyksiin ja
osasi tuskin tervehdystään toivottaa.

--Hyvää iltaa, isäntä--minnekäs se on isännällä matka näin öiseen
aikaan? sanoi Annu.
--Eipähän juuri--eipähän tuota--tännehän minä--tuota--vain läksin
vähän--
--Taloon ei sattunut nyt ketään muita kotiin kuin minä ja Vahti--
lähtivät tästä muut väet kirkkoon, ja eikö tuo isä liene teillä--vaan
isäntä on hyvä ja käypi huoneeseen.
--Kyllä minä saatan tässäkin--eikä minulla olekaan mitään erinäisiä
isällesi eikä muille--läksin vain huvikseni vähän jaloittelemaan--se on
tuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää.
Kun Annu huomasi, minne päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi
hän sen tahallaan toisaalle.--Onkos teillä vielä paljon leikkuuta
tähdennä?
--Leikkuutako--eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä--mutta tänä
päivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että--
--Mutta eihän se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista--eikö isäntä nyt
lähtisi pihanpäähän?
--Kyllä minä tässäkin saatan--eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin
tuolla tullessa metsässä--minä istun tähän kynnykselle--ei, istuu vain
Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä--
--Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen,
mutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua.
Annu aukaisi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui, ja