Ensimmaiset novellit | Page 4

ei enää
puhunut mitään.
Vähän ajan perästä hän rupesi kenkiään paikkaamaan. Kurotti orrelta
päreen, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me
lapset huomasimme sen ennen kuin isä, joka, selin Pekkaan päin,
kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään
virkkaneet, mutta nauraa kuhersimme vain keskenämme ja ajattelimme,
että »annas, kunhan isä näkee--mitähän sanoo!» Ja kun isä sen näki,

niin hän astui kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, että
»mitä sinä siinä nyt niin tarkkaa teet, kun et muiden tulella näe?»
--Kenkiänihän minä tässä paikkaan, sanoi Pekka.
--Vai kenkiäsi sinä paikkaat--mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä
tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai saunan
taakse.
Ja Pekka lähti.
Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen
toiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä
kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma
rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me
lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun
Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki
kartanolla, ja sen sijaan näimme me vain lampun häikäisevän kuvaimen
mustassa ikkunassa.
Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu. Lamppu
se vain katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina
ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta tiedettiin, että meidän
talo oli ensimmäinen, jossa--pappilaa lukuun ottamatta--alettiin
lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies samanlaisen lampun,
kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä milloinkaan sytyttämään
oppinut, niin hän möi sen kievariin, ja siellä se on vielä nytkin.
Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään lamppua itselleen
hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät puhteensa
pärevaikean ääressä.
Mutta sitten, kun meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä tuvan
seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan
mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särettiin ja sijaan tehtiin
uusi uloslämpiävä, peltiniekka.
Vanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden
kanssa muuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää
ole tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee
välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me
juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä
vielä pärettä polttaen iltojansa viettää.

SIPOLAN AAPON KOSIORETKI.

I.
On lauantai-ilta loppupuolella elokuuta. Loppuneet ovat viikon kiireiset
leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki istuksii hämärässä tuvassa, ja
somasti hohtavat kaikkien yllä puhtaat, valkoiset paidat. Etuikkunain
ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä liinaharjalla,
mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa palmikoille laittelee.
Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen heretä, kuin höyryävä
perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt. Paikallensa sitten kukin
pöytään ehtii, eikä kotvalle muuta kuulu kuin piimän särpimistä ja
tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan. Mutta vähitellen
kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja padan
mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta
nouseekin väki pöydästä ravittuna, ja pian kumpuaa miesten piipuista
sinertävä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskeinen puhekin,
ja hilpeästi hyppelevät ajatukset sukkelain sanojen selässä, kun mieli on
rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.
Muut ovat jo aikoja äänessä olleet, mutta talon isäntä, harvapuheinen
Aapo, ei suutaan avaa. Ei näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu
niihin; istuu vain ääneti pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää
vasten nojaten. Luulisi miehen melkein nukkuvan siinä, ellei rätisevä
koppa ja pöllyävät savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä
kuitenkaan kukaan pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä
tuommoinenhan on mies ollut jo melkein siitä pitäen, kun isä vainaja
isännyytensä hänelle jätti ja itse muutti tuvan turvekaton alle asumaan.
Eipä silti, että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulaan pannut.
Pienuudesta pitäen on hän ollut harvasanainen ja ajatuksiaan muille
uskomaton mies--ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin arveli,
että »jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ole, niin eipä järin
teräväpäinenkään».
Pahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista
puhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenkin yhä juttelivat,
että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ettei hän saa millään
lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä on vain joka talosta satanut,
vaikka Sipola on rikas talo, vaikka äidit ovat puolella olleet ja kanttori
puhemiehenä.
Illan kuluessa alkoi Aapon piippu kuitenkin sammumistaan sammua, ja

rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten
tarinoihin kallistamaan. Eivät ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin
huvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, »etteiköhän
maatamenon aika jo olisi käsissä, jos mieli huomenna kirkkoon
nousta».
Eivätpä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas
kertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa erään nähneensäkin
monena iltana talonsa ympärillä vainuavan. »Eikä sitä Vahtikaan tahdo
haukkua, mikä mies se sitten lieneekään.» Tuota kaikki pojat, jotka
suummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, renki Kalle kaikista
enimmän, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat: »Taisipa
se olla sen rosvo».
Ja jäipä kuin jäikin Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,
ehdottipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, että »sietäisihän siitä
vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu».
»Niinpähän taitaisi tehtävä olla», arveli tuohon Tuomas, mutta penkin
päästä meinaili Kalle, että »eikö liene turhaa työtä--kyllä ne kinttunsa
katsoo».
Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä, ja vihdoin alkoi väki