Ensimmaiset novellit | Page 3

aina avannon toiselle puolelle pitkän matkan.
--Tuolla tulevat Lamppulan lapset! huusivat kylän lapset, kun näkivät
meidän tulevan.
Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkoittivat, mutta kuitenkin
kysyimme me: »Mitkä Lamppulan lapset--eihän meidän talon nimi ole
Lamppula.»
--Jos kohta--mutta eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?
--No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?
--Sinun äitisi oli meidän pihan läpi kulkiessaan sanonut äidille, että
teidän isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun
se palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialta, sanoi lautamiehen tyttö.
--Se kuuluu olevan ihan samanlainen kuin se, joka on pappilankin
salissa--niin kertoi teidän isänne meillä vast'ikään, ja minä itse kuulin
sen, sanoi kievarin poika.
--No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu? kysyivät kaikki kylän
lapset.
--On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;
mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki.
Me laskea jyrräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen
päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.
Sillä lailla kului aika nopeammin, kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä
viimeisen kerran laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti
juoksemaan.

IV.
Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään
kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että
tulisi katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.
Yhdessä avauksessa syöksähdimme tupaan koko lapsilauma.
Mutta siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu
palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ettemme
osanneet muuta kuin silmät sirrallaan siihen tirkistellä.
--Ovi kiinni, ostolämmin! huusi ääni pöydän päästä.
--Lentävät kuin kanat tuleen, kuului äiti toruvan karsinasta päin.
--Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapa minä, vanha
ihminenkään, en osaa muuta kuin päivitellä, kuului kievarin vanha
emäntä sanovan.

--Mutta joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää, sanoi lautamiehen
miniä.
Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli
naapurin väkeä puolillaan.
--No, tulkaa nyt lapset vähän likemmäksi, että oikein näette, puhui isä
paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.
--Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se oikein
korealta näyttää, sanoi taas vuorostaan äiti.
Kuurtaen kaartaen me kiersimme äidin luo ja istuimme kaikki
rinnakkain hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan
uskalsimme oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet
ajatelleet, että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun
taas mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin
pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimxne, niin tuntui meistä, kuin
olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin se nyt
paloikin.
Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu
tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi:
»Tottapahan sitten saatte nähdä».
Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät, ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin
vanha emäntä sanoi, että »sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin
taivaan tähti». Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä
mainio, »ettei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi vaikka
kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan». Siihen sanoi
isä, että »kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta hyvä se
on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa tuhrata, ja tällä
yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka monta olisi».--Kun
äiti virkkoi, »ettei kirkon pienempi ruunukaan sen kirkkaammin
valaise», niin isä käski minun ottaa aapisen ja mennä ovensuuhun
koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin lukea
»Isämeitää». Mutta silloin kaikki sanoivat, että »se poika osaa sen
ulkomuistista». Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä, ja minä
rupesin lukemaan »Jerusalemin hävitystä».
--No, ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty! ihmettelivät
kyläläiset.
Sitten isä vielä sanoi, että »jos kellä olisi nuppineula, niin saisi viskata
sen lattialle, ja se kyllä paikalla löytyisi».

Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se heitti sen
lattialle, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka mitä
olisi tehty.

V.
Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.
Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta
riisui sitten vain rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.
--Mikä se tuolla katon rajassa killuu niin, että silmiä häikäisee? kysyi
hän viimein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.
--Arvaappas nyt, mikä se on, sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille
silmää.
--En minä häntä arvaa, sanoi Pekka ja läheni lamppua.
--Ehkä se on kirkon ruunu, ivasi isä.
--Jos lienee, arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja aikoi koetella
lamppua.
--Ei sitä koetella tarvitse--pitää se uskoa koettelemattakin.
--No, no--en minä häntä tahdokaan, sanoi Pekka vähän vapisevalla
äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuuseinälle.
Äidin taisi käydä Pekka parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi
selittämään hänelle, ettei se ruunu ole, mutta että sitä sanotaan
lampuksi, ja että siinä palaa öljy, eikä nyt enää tarvitse pärettä
polttaakaan.
Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että
rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen
pienentelemään, mutta isä sanoi hänelle, että »johan minä päivällä
sanoin, ettei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa».
--Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää
tarvitse--ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.
--Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa, sanoi isä, mutta Pekka