Ennen ja nykyään 1 | Page 3

äitinsä, kuninkaan tytär kaukaisilta mailta, jonka hänen
isänsä morsiamenaan oli tuonut kotiin sotaretkeltä ja joka oli kuollut,
hänen vielä lapsena ollessaan, opetti häntä neulomaan silkkiä ja kultaa,
ja jolta hän sai kuulla monta ihmeellistä satua. Hän ajatteli nuorukaisen
halaistua otsaa, joka vielä tänä aamuna oli niin puhdas ja kirkas; hän
kohotti kätensä öistä taivasta kohden ja vannoi pyhän valan, jonka
ainoastaan myrsky ja jumalat kuulivat.
Mahtavan Helgen linnassa vietettiin suuret pidot. Satamäärä uroita istui
suuressa pylvässalissa. Kallis juoma vaahtosi kultaisissa maljoissa, ja
harppujen ääni kaikui avaroissa saleissa. Ilomielin istui uros perärahilla,
ja hänen rinnallaan kaunis Brynhild lumivalkeassa pukimessa. Mutta
morsiamen posket olivat vaaleat kuin palttina, synkät kuin yö hänen
silmänsä. Hän ei hymyillyt eikä sanaakaan päässyt hänen huuliltaan.
Kuin pidot olivat lopetetut, valkeat sammutetut, maljat tyhjennetyt,
säveleet lakanneet helähtelemästä, ja uroot uneksuivat pehmeillä
petojen taljoilla ihanista nummista ja kaukaisista lehdoista,
viiniköynnöksineen ja lemuavine kukkineen, vei Helge morsiamensa
kauniisen makuukammioon, hyvänhajuisesta puusta tehtyyn vuoteesen,
joka oli koristettu hopealla ja kullalla ja peitetty etelämaalaisella
purppurapeitteellä.
-- Kaunoinen impeni! Täällä saat sinä levätä luonani, sanoi hän.
-- En koskaan lepää minä sinun luonasi, kuului neidon vastaus. Et ole
sinä minulta kysynyt, rakastanko minä sinua. Väkivallalla olet sinä
minut vienyt isäni talosta ja verellä ja murhalla olet sinä minut
anastanut, vaan rakkauttani et ole voittanut.
-- Mistä murhasta sinä puhut? Eikö isäsi antanut sinua minulle
vapaatahtoisesti ja ystävällisellä mielellä, ja eivätkö veljesi tervehtäneet
minua rauhalla, niin tullessani kuin lähteissäni?
-- Eikö tuossa ole vielä verta ihan tuoretta miekassasi? Katso!
Brynhild paljasti Helgen miekan, joka riippui hänen kupeellaan. --
-- Min, kehnoa orjan verta! Huomenna asemieheni kirkastaa miekkani
jälleen välkkyväksi.
-- Ei koskaan kirkasteta sitä miekkaa enää. Minä kostan sinulle,
miehentappaja, orjan hengen, sillä hän oli sydämmelleni rakkaampi
kuin isä, veljet, koti ja elämä. Sulhoni olet sinä surmannut, ja sentähden
pitää sinun kuolla.
Hän kohotti miekan ja työnsi sen Helgen sydämmeen. Verissään kaatui

hän morsiusvuoteelle. Brynhild heitti miekan hänen viereensä ja lähti
ulos salista, pois merenrannalla olevalle korkealle kalliolle. Meri
pauhasi ankarasti. Suurten valkoisten lintujen lailla lenteli vaahto yli
aaltojen. Mustien, hajonneitten pilvien lomasta kumotti täysikuu, niin
että ne näyttivät hopeapatsaisilta porteilta suuren vuoren onkaloissa.
Brynhild lausui:
Lempeä Freja, Vaunuissa kulta Verissä et saa Nähdä mua. Nyt
Tuonelaan käyn Pilviporteista. Ja sankaryljän Kun surmasin Miekallaan,
jossa Veri viaton Ol' nuorukaisen, Ma kostin vaan. Ja kostoll' orjan Ma
vapaaks' ostin: Nyt, sankararvon Hän saatuaan, Juo mettä kanssain
Jumalissa ja Miekoin soittavi Kanneltaan.
Niin lausui Brynhild. Hän ojensi kätensä taivaankantta kohden ja
syöksyi kallion huipulta mereen. Pilvinen hopeaportti sulkeutui ja
aallot soittelivat harpunsäveliä morsiusmatkalla.

Nykyään.
-- Hm! sanoi kapteeni Ivarsson. Pojan kasvatus tulee kuitenkin aina
hyvin kalliiksi. Toivoisin, että minulla olisi vaan kaksi tyttöä, eikä
poikaa ollenkaan.
Hän loi ystävällisen isänsilmäyksen nuoreen tyttöön, joka istui
keinutuolissa perähuoneen pimeimmässä nurkassa, mutta nyt nousi ylös
ja jätti huoneen hiljaisin askelin.
-- Minkätähden Gerda meni ulos? kysyi kapteeni rouvaltaan, joka istui
lampun ääressä kutomassa sukkaa. Rouva oli hyvin miellyttävän
näköinen, keski-ikäinen ihminen, kasvonpiirteensä olivat hienot, ja
hänen ruskeista silmistään loisti mielen eloisuus.
-- Vai niin, menikö hän?
Rouva katsahti oveen, josta tytär oli hiipinyt.
-- Ehkä hän tuli pahoilleen siitä, että minä sanoin poikien kasvatuksen
tulevan kovin kalliiksi ja haluavani pitää vaan kaksi tyttöä. Tiedäthän,
että Gerda on aina kadehtinut Rudolfia siitä, että hän on poika ja saa
opiskella. Mutta kyllä siinä on yhdessäkin, ilman että vielä tyttö olisi
yliopistossa.
-- Mutta jos tytöllä olisi parempi pää kuin pojalla, niinkuin luulen
olevan juuri meidän lasten laidan?
--- Hm, jaha! Vaikka niinkin olisi, niin täytyyhän pojan kuitenkin aina
saada varsin toisenlaisen kasvatuksen kuin tytön. Hänestä pitää tulla

jotain, olkoon hänen päänsä sitte huonompi tahi parempi. Tytöllä sitä
vastoin on kotinsa, joka hänestä huolen pitää, tahi myöskin joutuu hän
naimisiin ja saa menonsa mieheltään. Hänen ei tarvitse yritellä hankkia
itselleen toimintaa yhteiskunnassa. Sentähden on hänen
kasvatuksensakin paljoa yksinkertaisempi ja halvempi kuin pojan.
Rouva Ivarsson laski kutimensa ja nojautui tuoliin. Hän näytti vaipuvan
syviin mietteisin.
-- Niin, sitenhän sen laita on, sanoi hän vähäisellä huokauksella. Mutta
minkätähden niin on? Sitä minä olen tuumaillut koko elämän ikäni.
Katsoppas vaan Gerdaa! Hän on niin lahjakas, ja niin tietohalukas
sitten! Jos hän saisi opiskella, niinkuin Rudolf, niin pääsisi hän kauas
tieteissä, ja ihan varmaan tulisi hänestä jotain erinomaista. Sen sijaan
istuu hän nyt tuolla mietiskelemässä kirjojaan ja lukee välistä koko yöt
läpeensä, kuin hänen päivällä on täytynyt auttaa minua käsitöissä ja
taloudellisissa askareissa. Minä näen kyllä, että, hän suree, vaikka hän
ei tahdo sitä osoittaa. Minun tyttöparkaani!
-- Gerda istuu liian paljon huoneilmassa mietiskelemässä, senhän olen
sinulle jo ennen sanonut. Hän ei tahdo olla ulkona muitten ihmisten
seurassa, eikä hänen tee mieli huvituksiin, niinkuin muun nuorison.
Eiköhän mahda tulla viimein kirjatoukka koko tytöstä? Minä juuri
haluaisin lähettää hänet suveksi veljeni luokse maalle. Se tulisi häntä
virkistämään, kuin hän saa peuhata niitten nuorten kanssa siellä. --
Maikki, hänen serkkunsa, on juuri hänen kanssaan saman ikäinen, ja
pojatkin ovat