Elsa | Page 7

kysyi ?iti pyydellen.
?Ettek? ole koskaan siit? lukenut, ?iti??
Viion leski aivan kuin itse??n puolustellen selitti:
?Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin useammin ja mielell?ni raamattua, mutta kun minulla on heikot silm?t, etten laseitta n?e.?
Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsitty??n luki:
?Ja he toivat h?nen tyk?ns? lapsia, ett? h?n heihin rupeisi: niin opetuslapset nuhtelivat heit?, jotka niit? toivat.
Mutta koska Jeesus sen n?ki, n?rk?styi h?n ja sanoi heille: sallikaat lasten tulla minun tyk?ni ja ?lk??t kielt?k? heit?, sill? senkaltaisten on Jumalan valtakunta.
Totisesti sanon min? teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota vastaan niinkuin lapsi, ei h?n suinkaan siihen tule sis?lle.
Ja h?n otti heit? syliins? ja pani k?tens? heid?n p??llens? ja siunasi heit?.?
T?ss? ei ollut mit??n, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymm?rt??. Helppo h?nen oli my?s k?sitt?? miten kaunista, ylent?v?? ja riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja t?m? synnytti h?ness? omituisen kaipauksen tunteen. H?n n?ki muitten ilon ja riemun, heid?n onnelliset tunteensa ymm?rsi. Mutta se teki h?net surulliseksi, pani h?net masennuksiin. H?n tunsi itsens? osattomaksi kaikesta ja aivan syrj?iseksi. Elsan t?hden voi h?n tuntea iloa ja onnea ja pyrki sit? tekem??n omakseen ja el?hytt?m??n sill? innostusta, riemua ik?v?iv?? syd?nt??n. Mutta t?m? h?nen tunteensa ei saanut valtaa, kun Elsa pysyi itsekseen, ik??nkuin omalle varalleen s?ilytt?en kaiken onnensa. ?iti rupesi tuntemaan itsens? yh? enemm?n syrj?iseksi ja osattomaksi, yh? kiihke?mp?? kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi h?n katsella heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa horjuvaisuutta ja ajatella ansionsa mit?tt?myytt? Jumalan armon osallisuuteen ja is?lliseen rakkauteen.
Elsa p??tti, ett? ?iti ei ymm?rt?nyt sit? luettua, kun h?n ei ollut iloinen niinkuin olivat kaikki siell? seuroissa. Vakavampi kuin koskaan ennen n?ytti ?iti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen pitemp??n h?n ei kuitenkaan sit? ajatellut. H?nen mielens? oli kuohuksissa riemusta.
Ja h?n antautui itsekseen palauttamaan mieleens? muistoja seuroista. H?n kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemm?n muutamiin yksityiskohtiin.
Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin niin paljon v?ke? ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia. Rouvat, jotka aina olivat yst?v?llisi? kesken??n, taputtelivat nyt toisiaan ja syleiliv?tkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyv?iliv?t aina, vaan nyt t?n? iltana vasta...
Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyv?illeet h?nt?, eik? h?n kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei mik??n kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyv?ily. Se oli kaikista ylint?, se tuntui ??rett?m?n onnelliselle.
Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mit? h?n pyh?st? ja autuaasta k?sitti, sen sovitti h?n Montinin rouvaan. H?n oli jo tyytyv?inen, kun sai n?hd? h?net. Ja se sai h?nen j?senens? v?r?j?m??n ja siin? oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva taputteli h?nt? poskelle. Sill? Elsa voi riemuita jo monta p?iv??, jos sai seuroissa terveht?? Montinin rouvaa, niin ett? rouva hymyillen katsahti h?neen ja yst?v?llisell? ??nell? lausui: ?Hyv?? iltaa, hyv?, kaunis lapseni!?
Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin Montinin Hulda, joka silloin t?ll?in k?vi seuroissa. Kun puhuttiin Jumalan lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan iloa taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa. Kaikki hyv?, mit? siell? oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan ennen muita. Muita tytt?j? seuroissa piti Elsa hyvin?, herrasv?ke? kun olivat, eik? ollut heid?nk??n suosiostaan v?linpit?m?t?n. Mutta Huldan yst?v?llinen katse, h?nen hymyilyns? oli Elsalle enemm?n kuin noitten toisten koko suosion tulva yhteens?.
Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan armauteen. Ja nuo muistot saivat h?nen riemunsa viel?kin partaitten tasalle.
H?n ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleill? itse??n, tunsi hyv?lle lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, n?ki h?nen py?re?n, yst?v?llisesti hymyilev?n muotonsa. Ja kun h?n siit? syleilyst? irtausi, joutui h?n Huldan viereen, joka kietoi k?sivartensa h?nen vy?t?isiins?. Se oli Elsaa ujostuttanut ja viel?kin veri sy?ksi kasvoihin. Huldan toimittamisella h?n oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin katsoi h?nt? silmiin.
Voi kuinka kaunis Hulda oli. Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja h?nen poskensa kun oli pehmoinen, kun h?n sen painoi Elsan poskea vasten! Elsa oli aivan huumauksissaan ollut eik? osannut oikein hengitt??, nytkin viel? pid?tti h?n henke?, niin ett? tuli viimein syv? huokaus. Montinin rouva syleili heit? molempia, kun he Huldan kanssa olivat sylitysten, poskitusten.
Miten sanomattoman onnellista oli! Mit??n ei ollut en??, jota h?n olisi odottanut tahi halunnut. Taivaallisen el?m?n onnella oli suurempi vieh?tys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun h?n sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he siell?kin samalla tavalla Huldan kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liiteliv?t halki valkopilvien, l?pi avarien sinisalien, jossa kohtasivat yst?v?llisi?, herttaisia ihmisi?, jotka heit? ihailivat ja seurasivat heit?, ja niin he edell? riensiv?t taas uusien pilvien sis?ti ja siniaukkojen l?pi s?teilev??n kirkkauteen, jossa taivaan loistavat joukot ymp?r?iv?t Jumalaa ja johon kaikki autuaat kokoontuivat, ja jossa heid?t, Huldan ja h?net, Jeesus syliins? sulki ja kaikki iloitsivat...
Mutta kun Elsa katsahti ?itiin, niin tuli h?n ?kki? surulliseksi.
?iti istui siin? ty?ss??n vakavan n?k?isen?. Elsasta n?ytti kuin olisi h?n itkusilmiss?. Paikkainen r?ijy oli h?nell?, toinen hiha rikki, niin ett? kyyn?rp?? n?kyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu monenv?risell? langalla ja kantap?ist? rikki. Kyyryselk?inen ja laiha, k?det suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.
Elsalta tahtoi itku