Elsa | Page 8

Valkoinen otsa, tumma tukka. Ja hänen
poskensa kun oli pehmoinen, kun hän sen painoi Elsan poskea vasten!
Elsa oli aivan huumauksissaan ollut eikä osannut oikein hengittää,
nytkin vielä pidätti hän henkeä, niin että tuli viimein syvä huokaus.
Montinin rouva syleili heitä molempia, kun he Huldan kanssa olivat
sylitysten, poskitusten.
Miten sanomattoman onnellista oli! Mitään ei ollut enää, jota hän olisi
odottanut tahi halunnut. Taivaallisen elämän onnella oli suurempi
viehätys ainoastaan iankaikkisuutensa ja loistonsa vuoksi. Kun hän
sinne siirsi mielikuvituksensa, niin he sielläkin samalla tavalla Huldan
kanssa sylitysten, poskitusten olivat, liitelivät halki valkopilvien, läpi
avarien sinisalien, jossa kohtasivat ystävällisiä, herttaisia ihmisiä, jotka
heitä ihailivat ja seurasivat heitä, ja niin he edellä riensivät taas uusien
pilvien sisäti ja siniaukkojen läpi säteilevään kirkkauteen, jossa taivaan
loistavat joukot ympäröivät Jumalaa ja johon kaikki autuaat
kokoontuivat, ja jossa heidät, Huldan ja hänet, Jeesus syliinsä sulki ja
kaikki iloitsivat...
Mutta kun Elsa katsahti äitiin, niin tuli hän äkkiä surulliseksi.
Äiti istui siinä työssään vakavan näköisenä. Elsasta näytti kuin olisi hän
itkusilmissä. Paikkainen röijy oli hänellä, toinen hiha rikki, niin että
kyynärpää näkyi. Hame oli karkea ja ruman harmaja, sukat parsittu
monenvärisellä langalla ja kantapäistä rikki. Kyyryselkäinen ja laiha,
kädet suoniset ja toisessa kalvosessa pongotti luu korkealla.
Elsalta tahtoi itku väkistenkin työntäytyä. Äiti ei sopinut tuollaisena
hänen mielikuviinsa, hän oli aivan erilainen kuin ne rouvat, jotka
kävivät siellä seuroissa. Tuntui kun äiti olisi iankaiken tuollaisena
pysyvä, niinkuin se ukkokin kuussa, jonka pitää ikuisesti kuuta tervata.
Elsaa oikein kauhistutti.
Jos äitikin olisi rouva! Mutta se ajatus oli vain kuin välähdys, sillä se ei
sopeutunut hänen tunteisiinsa. Montinin rouvan sijalle hän ei voinut
äitiä asettaa ja muut eivät olleet niin arvokkaita, niin lähellä Elsan
ihailua kuin äidin olisi pitänyt olla, ja tyhjää paikkaa hän ei huomannut.

Mutta lapsi olisi äiti voinut olla, pieni tyttö, Huldaa ja häntä pienempi,
josta he kaikki pitäisivät niin äärettömästi...
»Voi jos tekin, äiti, olisitte niinkuin lapsi!» sanoi Elsa yht'äkkiä.
»Niin, jospa minä olisin, jospa aina voisin olla», vastasi äiti heti aivan
kuin sitä olisi miettinytkin.
Elsan puhe olikin aivan kuin Viion lesken herkän omantunnon kuuluva
ääni, jolle hän vavahti. Hänen silmänsä vettyivät eikä hän kyennyt, jos
olisi tahtonutkin, hillitsemään enää itseään. Hän syleili Elsaa ja itki.
Elsa itki myöskin ja kiihkeästi. Säälin tunne purkausi itkuun, mitä ei
saanut helposti tyynnytetyksi. Ja syleilyssä kyynelten mukana nousivat
kaikki hellät tunteensa äitiä kohtaan kätköistään.
Aivan puutteelliseksi, vajanaiseksi ja mitättömäksi tunsi hän nyt sen
ilon ja riemun, jonka osallisuudessa hän itse oli, jollei äiti olisi mukana.
Sillä ei ollut muuten mitään viehätystä, niin että hän olisi siitä voinut
luopua tykkönään. Ja siitä hän jonkun aikaa ikäänkuin kiisteli
mielessään, että joko äitikin tahi ei hänkään...
Äidille uudet vaatteet ja sitten he yhdessä käyvät seuroissa. Varma oli,
että Montinin rouva rupeaa pitämään äidistä enemmänkin kuin niistä
rouvista siellä. Tunsihan Montinin rouva äidin...
Ja Ojanniemen Marin päätti hän myöskin ottaa. Mari raukka, joka oli
sairastanut ja puhunut hänestä houreissaan ja oli kaivannut häntä.
Hän oli varma, että kaikki mieltyvät Mariin. Heitä olisi kolme, joista
kaikki pitävät, Hulda, hän ja Mari.
Mutta muitakin alkoi tunkeutua siitä aukosta, joka oli näin revennyt
siihen maailmaan, missä Elsan ajatukset, hellät tunteet ja kauniit
kuvailut olivat ennen liikkuneet ja minkä hän oli unehuttanut
jouduttuaan uuteen piiriin, joka oli niin erilainen, niin uutta täynnä,
tulvillaan viehätystä, onnea, iloa ja riemua. Kaikki entiset sydämen
läheiset tulivat pyytelemään päästäkseen tuon onnen osallisuuteen.
Vaan joutavaksi meni kaikki ajatellessa Latun Liisaa mukana. Vaikka
olihan Liisa aina niin hyvä hänelle, sanoi aina ettei hän kenestäkään
niin paljon pidä kuin Elsasta. Mutta kuitenkin hävetti jo ajatellessakin
häntä, kun hän on semmoinen hökäle ja kaikki hänelle nauravat! Ja
muutenkin semmoinen pahanilkinen: äitinsä tietämättä kulkee kerjuulla.
Elsa häpesi itseäänkin, kun hän oli viime kevännä ollut Liisan mukana
siellä porvarin hautajaisissa hakemassa keittoa, ja kerran
kerjäämässäkin. Silloinkin kun tulivat kerjuulta, varoitti Liisa, että ei

saa sanoa kenellekään, ei Vimparillekaan, että hän on ollut mukana.
Liisa pani hänet yksin viemään Vimparille, mitä olivat saaneet.
Vimpari oli sanonut Elsaa parhaaksi lapseksi maailmassa.
»Kun Aappo pääsee papiksi, niin minä toimitan, että hän naipi sinut,
jotta pääset papin rouvaksi», oli Vimpari sanonut.
Elsa hyitteli nyt! Aappokin oli ollut seuroissa nyt, vaan ei hän ollut
välittänyt hänestä ollenkaan, eikä ollut välittänyt kaukaan aikaan. Ensi
kertaa ollessaan seuroissa, jolloin Aappokin oli, oli hänellä hauska
Aapon vuoksi ja sitten kaipailikin, kun häntä ei enää näkynyt siellä.
Vaan sitten kun hän mielistyi Huldaan, unohtui Aappo.
Aapon rouvaksi hän ei tahdo! Ei, ei, ei! Hän ei tahdo papin rouvaksi,
hän haluaa olla vain Huldan kanssa. Naikoon Aappo Latun Liisan, joka
vieläkin kerjää Vimparille, vaikka keväällä käy jo rippikoulun.
Elsaa ei haluttanut enää käydäkään Vimparilla. Siellä oli niin likaista ja
ahdasta, Vimpari on niin ruma ja vaimolla on likaiset ja resuiset
vaatteet ja lätistyneet pieksunruojuset nilkkasiltaan jaloissa...
Ikävälle ja pahalle tuntui Elsasta olonsa. Hän oli kuin pahalla tuulella
jostakin. Kiiruhti maata ruvetakseen ajattelemaan hauskaa. Mutta
sittenkin tuntui vastenmieliselle