Elsa | Page 9

kaikki eikä hän saanut mielikuviaan
liikkeelle. Unikaan ei tahtonut tulla, hän kääntelihe levottomana pitkän
aikaa, luki muutamia runomittaisia rukouksia ja ummisti silmänsä.
Aappo, hän ja Latun Liisa olivat poskitusten, Hulda viipotti sormea ja
Vimpari nauraa hohotti, johon hän heräsi. Se tuntui ilkeälle. Hän koetti
olla mitään ajattelematta ja pitää silmiään auki odotellen äitiä. Mutta
aina vaipui hän unenhorroksiin ja vavahti hereilleen, kun oli
putoavinaan jostakin, tahi lankeavinaan Vimparin asunnossa, tahi
Vimparin vaimo tuli hyvin rumana hyväilemään häntä. Vasta pääsi
rauhalliseen uneen, kun kuuli äidin lukevan Isämeidän ja
Herransiunauksen.
Täyttä rauhaa, suloista levollisuutta ja ehyttä luottamusta täynnä painoi
äiti silmänsä umpeen tuntien, että hän samalla mielellä voisi sulkea
silmänsä kuolemaankin.

3
Seuroissa käyntiin olivat molemmat, niin Elsa kuin Ojanniemen
Marikin, kyllästyneet. Mari heti alkuaankaan ei ollut niihin
erityisemmin mieltynyt, sillä ei hänestä siellä koskaan ollut niin hauska

kuin Elsa oli kuvaillut. Elsan ihastus oli laskeutunut vähitellen, kun ei
kesäaikoina seuroissa ollut paljon ketään ja kun syksyllä taas alkoi
vähän enemmän niissä väkeä käydä, niin ei Montinin rouva ollut
sittenkään kuin joskus ani harvoin eikä Hulda kertaakaan.
Säännöllisesti olivat Elsa ja Mari käyneet seuroissa, mutta ikävikseen,
josta kumpikaan ei tullut toiselle sanoneeksi. Kuin tottumuksesta
hakivat he toisiaan sinne. Väsyneinä lähtivät he aina sieltä ja
haukotellen, kunnes ulkona raitis ilma virkisti ja sai reippaalle mielelle.
Eivätkä he seuroissa pysyneet aina vakavinakaan, vaan pyrkivät
nauramaan tietämättä mille oikeastaan nauroivat. Usein seuroihin
mennessään jo olivat naurutuulella, jotta heidän piti peloittaa ja
kauhistuttaa toisiaan vakaviksi.
Talven tultua he sunnuntaisin jälkeen päivällisen rupesivat, kerran sen
keksittyään, tekemään kelkkaretkiä sellaisia, että vuoron perään toinen
makasi kelkassa silmät peitossa ja toinen veti kiertäen ja mutkitellen,
pyörittäen ja kaikilla tavoin eksyttäen ja lopuksi kuletti johonkin
outoon sopukkaan, jossa sitten toinen sokossa kuletettuna sai arvailla
missä oli. Se oli hauskaa. Sokossa kulkien oli aivan kuin olisi retkeillyt
oudoille maille ja kun pysähdyttiin vihdoin, niin ei ollut tuttua muuta
kuin taivaan tähdet. Eräänä sunnuntaina kulkeusivat he kelkkaretkillään
keskikaupungille asti. Ja sielläkös oli hauska, kun ei koskaan tiennyt
sokko missä oli.
»Emme viitsi lähteäkään seuroihin», sanoi toinen, ja se oli toisenkin
ajatus ollut.
Sen jälkeen he eivät käyneet seuroissa kuin joskus, kun ei muu sattunut
huvittamaan, ja väliin, kun pisti päähän lähteä varsin katsomaan oliko
siellä ketään.
Kevättalven arki-illat ja sunnuntaipuhteet kuluivat hangella mäkiä
laskiessa joltakin nystyrältä, kinoksissa telmiessä, jolloin oli toisinaan
hyvin hauska, kun sattuivat vallattomalle päälle, toisinaan vielä
hauskempi, kun antautuivat katselemaan tähtitaivasta ja laskivat sinne
mielikuvituksensa tahi kirkkaalla kuutamolla kuvittelivat hyvien
henkien liikkumista maan päällä.
Mutta talvi meni ja sen tähdekkäät illat. Tuli kevät ja pyyhki lumen
maalta. Pojat telmivät palloilla, ja pienemmillä tytöillä oli
lukemattomia leikkejä. Niihin ei heidän sopinut ottaa osaa, he olivat
siksi isoja, rippikouluun aikovia, eikä heitä haluttanutkaan. Suuret tytöt

olivat illoin kävelemässä puhellen keskenään iloisasti. Pyhäisin olivat
uusissa kauniissa puvuissa, keräysivät toistensa luo ja keskustelivat
menemisistään, kutsuista, huviretkistä. Kaikilla näytti olevan jotakin
hauskaa aikeissa ja odotettavissa.
Niillä oli hauska, noilla isoilla tytöillä! Ja muutenkin tuntui heistä, että
isona tyttönä, aikaihmisenä olo oli jotakin erinomaista. Heillähän oli
omia salaisuuksia, toimia ja retkiä, joista sai sen käsityksen, että heidän
elämänsä oli häikäisevän iloista. Heitä kohtelivat vanhemmat ihmiset
aivan toisin kuin rippikoulua käymättömiä ja tavalla, jossa oli jotakin
salaperäistä.
Onnellisia olivat ne, jotka olivat rippikoulussa ja pääsemässä isoiksi
tytöiksi. He kun olivat kuin salaperäisen tulevaisuuden kynnyksellä. Ja
sen lisäksi kuvailtiin rippikoulussa oloa hyvin hauskaksi ja riemuisaksi.
Rippiläisen ensimmäinen rippipyhä oli suurimpia juhlia, niin tuntui
nuoremmista. Kansa vaelsi kirkkoon laumoittain. Rippiläisen kotona
vallitsi syvä hiljaisuus ja harvasanaisuus. Jos ei isän vakavuutta
huomannutkaan, niin oli äiti sen sijaan itkusilmin ja hänen kohtelunsa
nuorta rippiläistä kohtaan oli hellä ja palveleva. Rippiläinen itse oli
uusissa juhlavaatteissa, paremmissa kuin koskaan ennen, outo ja
kankea käytöksessään, joka jo nuorempia esti kunnioituksen vuoksi
lähestymästä häntä. Syömättömyytensä pyhitti hänet kerrassaan.
Jos hän ripille päästyä heti kuolisi, niin olisi hän autuas ja pääsisi
taivaaseen. Hän oli onnellinen Jumalan lapsi, onnellisin kaikista!
Syksyllä olivat Elsa ja Mari päättäneet mennä kouluun. Ja tällä
päätöksellä kiinnittivät mieltänsä. He lukevat ahkerasti rippikoulua
varten kesän, että ovat parhaita he kahden. Heillä on sitten niin hauska.
Tulevana kesänä ovat isoja tyttöjä!
Tuntuihan tämä nyt joltakin, kun muuten olivat kuin jouten, tietämättä
mihin ryhtyä.
Mutta äiti oli Elsan tuumaa vastaan, että hän jo ensi syksynä menisi
rippikouluun, sanoen että ei siitä hiljastu, jos myöhemminkin käy. Hän
myönsi, että Elsa mahtanee osata ja ymmärtääkin sen, minkä useakin,
mutta parempi oli käydä se hyvin ymmärtäen.
»Panen mielellesi, että jos luulet ymmärtäväsi asian niin kalliiksi ja
vakavaksi kuin se on, niin mene, jos epäilet, niin jätä», sanoi äiti niin
vakavasti ja nöyrän pyytävästi, että Elsa ei olisi voinut tehdä vastoin
tätä. Hän luopui ehdoin tahdoin aikeestaan, ilman vähintäkään

vastenmielisyyttä, vaan masentuneena.
Hän oli nyt kuin yksikseen jäänyt, eikä ollut mitään, joka olisi
kiinnittänyt mieltä. Aika oli ikävä työssä ja jouten ollessa. Työ tuntui
rasittavalta, niin että oli jaksamista viime tunneilla työpaikassa. Päivän
istuttuaan alkoi pistää hartioihin ja uuvuttaa, jotta