Elsa | Page 7

ja pitivät häntä
ihmelapsena.
»Jumalan lahja on tuollainen lapsi. Se on teille, Viioska, erityinen
Jumalan armon osoitus», vakuutettiin Viion leskelle.
Siksi uskoi sen Viion leskikin ja tunsi ennen tuntematonta onnea
syvässä nöyryydessä tunnustaen ansaitsemattomuutensa. Mielihyvällä
katseli hän aina tytärtään, kun tämä toimi toimiaan kotona, iloinen
tyytyväisyys kasvoilla ja koko olossaan elämän keveys.
»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen...»
Näin oikein uhkuvana riemua ja ylimmilleen innostuneena tuli Elsa
kerran kotia seuroista.
Äiti vastasi siihen vain hymyllä. Häntä halutti sulkea Elsa syliinsä, niin
sanomattomasti halutti, mutta kun Elsa ei näyttänyt sitä huomaavan, ei
katsonutkaan häneen, vaan oli melkein kuin yksikseen, niin esti äitiä
omituinen ujous. Hän kuitenkin jäi odottamaan, että Elsa tulisi häntä
hyväilemään niinkuin teki ennen, kun oli jostakin noin riemastunut.
Mutta Elsa näytti hillitsevän siitä itsensä ja äidinkin tunteen ponnistus
väheni hiljalleen.
Seuroissa oli lukenut ja selittänyt eräs herra, joka oli muualta kotoisin

ja käymäseltään vain täällä. Hän oli vanha, tukka valkoinen, joka oli
kiharainen niskassa. Parta oli niinikään valkoinen, tuuhea ja pitkä. Hän
oli kaunis, ja kauniisti kertonut siitä, kun lapsia tuotiin Jeesuksen tykö,
että hän siunaisi heitä.
»Etkö haluaisi lukea minulle siitä?» kysyi äiti pyydellen.
»Ettekö ole koskaan siitä lukenut, äiti?»
Viion leski aivan kuin itseään puolustellen selitti:
»Olen, lapseni, olen joskus lukenut ja tapauksen muistan. Lukisin
useammin ja mielelläni raamattua, mutta kun minulla on heikot silmät,
etten laseitta näe.»
Elsa otti uuden testamentin ja jonkun aikaa etsittyään luki:
»Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän heihin rupeisi: niin
opetuslapset nuhtelivat heitä, jotka niitä toivat.
Mutta koska Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: sallikaat
lasten tulla minun tyköni ja älkäät kieltäkö heitä, sillä senkaltaisten on
Jumalan valtakunta.
Totisesti sanon minä teille: jokainen, joka ei Jumalan valtakuntaa ota
vastaan niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle.
Ja hän otti heitä syliinsä ja pani kätensä heidän päällensä ja siunasi
heitä.»
Tässä ei ollut mitään, jota Viion leskikin ei olisi voinut ymmärtää.
Helppo hänen oli myös käsittää miten kaunista, ylentävää ja
riemastuttavaa sen vanhan herran saarna on voinut olla. Ja tämä
synnytti hänessä omituisen kaipauksen tunteen. Hän näki muitten ilon
ja riemun, heidän onnelliset tunteensa ymmärsi. Mutta se teki hänet
surulliseksi, pani hänet masennuksiin. Hän tunsi itsensä osattomaksi
kaikesta ja aivan syrjäiseksi. Elsan tähden voi hän tuntea iloa ja onnea
ja pyrki sitä tekemään omakseen ja elähyttämään sillä innostusta,
riemua ikävöivää sydäntään. Mutta tämä hänen tunteensa ei saanut
valtaa, kun Elsa pysyi itsekseen, ikäänkuin omalle varalleen säilyttäen
kaiken onnensa. Äiti rupesi tuntemaan itsensä yhä enemmän syrjäiseksi
ja osattomaksi, yhä kiihkeämpää kaipausta. Ja masennuksissaan alkoi
hän katsella heikkouttaan, puutteellisuuttaan, muistella uskonsa
horjuvaisuutta ja ajatella ansionsa mitättömyyttä Jumalan armon
osallisuuteen ja isälliseen rakkauteen.
Elsa päätti, että äiti ei ymmärtänyt sitä luettua, kun hän ei ollut iloinen
niinkuin olivat kaikki siellä seuroissa. Vakavampi kuin koskaan ennen

näytti äiti olevan, aivan kuin pahoillaan jostakin. Mutta sen pitempään
hän ei kuitenkaan sitä ajatellut. Hänen mielensä oli kuohuksissa
riemusta.
Ja hän antautui itsekseen palauttamaan mieleensä muistoja seuroista.
Hän kuvaili ne uudelleen ja uudelleen kiintyen aina enemmän
muutamiin yksityiskohtiin.
Niin hauska ei ollut ennen koskaan seuroissa. Ei ollutkaan muulloin
niin paljon väkeä ollut, lapsia varsinkaan. Ja kaikki olivat niin iloisia.
Rouvat, jotka aina olivat ystävällisiä keskenään, taputtelivat nyt
toisiaan ja syleilivätkin muutamat iloissaan. Lapsia kaikki hyväilivät
aina, vaan nyt tänä iltana vasta...
Elsa ei jaksanut muistaa kaikkia, jotka olivat hyväilleet häntä, eikä hän
kaikkia tuntenutkaan. Se oli niin hauskaa ja herttaista, mutta ei mikään
kuitenkaan niin herttaista kuin Montinin rouvan hyväily. Se oli kaikista
ylintä, se tuntui äärettömän onnelliselle.
Montinin rouvaa Elsa ihaili, jumaloi tavallaan. Mitä hän pyhästä ja
autuaasta käsitti, sen sovitti hän Montinin rouvaan. Hän oli jo
tyytyväinen, kun sai nähdä hänet. Ja se sai hänen jäsenensä väräjämään
ja siinä oli kylliksi suosion osoitusta hurmaamaan asti, kun rouva
taputteli häntä poskelle. Sillä Elsa voi riemuita jo monta päivää, jos sai
seuroissa tervehtää Montinin rouvaa, niin että rouva hymyillen katsahti
häneen ja ystävällisellä äänellä lausui: »Hyvää iltaa, hyvä, kaunis
lapseni!»
Kukaan lapsista ei koko maailmassa ollut niin onnellinen kuin
Montinin Hulda, joka silloin tällöin kävi seuroissa. Kun puhuttiin
Jumalan lapsista, niin ajatteli Elsa ainoastaan Huldaa. Ja kuvitellessaan
iloa taivaassa oli Hulda onnellisista onnellisin mammansa kanssa.
Kaikki hyvä, mitä siellä oli tarjona, oli Montinin rouvan ja Huldan
ennen muita. Muita tyttöjä seuroissa piti Elsa hyvinä, herrasväkeä kun
olivat, eikä ollut heidänkään suosiostaan välinpitämätön. Mutta Huldan
ystävällinen katse, hänen hymyilynsä oli Elsalle enemmän kuin noitten
toisten koko suosion tulva yhteensä.
Koko muistelemisensa keskittyi Montinin rouvan syleilyihin ja Huldan
armauteen. Ja nuo muistot saivat hänen riemunsa vieläkin partaitten
tasalle.
Hän ajatuksissaan antoi Montinin rouvan syleillä itseään, tunsi hyvälle
lemuavan tuoksun, samettiset vaatehihat, näki hänen pyöreän,

ystävällisesti hymyilevän muotonsa. Ja kun hän siitä syleilystä irtausi,
joutui hän Huldan viereen, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisiinsä.
Se oli Elsaa ujostuttanut ja vieläkin veri syöksi kasvoihin. Huldan
toimittamisella hän oli uskaltanut ottaa Huldaa vartalosta, jolloin katsoi
häntä silmiin.
Voi kuinka kaunis Hulda oli.