Elsa | Page 6

siitä, miten se olisi hauskaa,
olivat vain aina kiihtyneet ja kiihoittuneet. Hän oli koettanut olla oikein
hyvä ja rukoili ja toivoi katkeamatta. Hän oli käynyt joskus
keskikaupungilla kävelemässä sitä varten, ja masentunein mielin palasi,
luullen että hän ei ole tarpeeksi hyvä ollut. Viime aikoina oli hän
alkanut luulla, että sitten vasta hän pääsee, kun saa koulunsa lopetetuksi
keväällä. Ja siitä oli hän iloinnut jo.
Hän olisi hyvin sievä: vaaleanpunainen leninki, vaaleanpunaiset sukat,
sievät matalat kengät, tukka hajallaan, tummanpunaisella nauhalla
päälaen yli. Hän olisi niin hyvä, että kaikki hänestä pitäisivät, hänestä
ja Aaposta. Aapon kanssa he yhdessä kävisivät täällä Vaaralla
tuomassa apua köyhille ja opettamassa köyhäin lapsia.
Vaan mitä hauskaa se nyt olisi enää, kun ei ollut Nikkilää eikä emäntää.
Ei ollut hänen tuttujaan enää kuin Ojanniemen Marin äiti ja Aapon
vanhemmat, jotka eivät olleet niin avun tarpeessa, kun Latun Liisa kävi
niille kerjäämässä varkain äidiltään.
Turhaan olivat menneet hänen toiveensa ja sääli oli Nikkilää ja emäntää,
joita hän ei saanut auttaa.
»Miksikähän Jumala ei sitä sallinut?...»

2
Syksyllä pääsi Elsa muutaman rouvan ompelutehtaaseen oppilaaksi.
Viion leski olikin ollut huolissaan ja miettinyt mitä Elsalle nyt toimeksi,
kun koulukin oli loppunut. Kotona ei ollut mitään töiksi asti eikä
mitään oppiakseen sellaista, millä vastaisuudessa voi toimeentulonsa
hankkia. Joutenolo oli kaikkein pahinta, se oli kaiken pahuuden
siemenen hyötyisä pelto. Vaan nyt kun Elsa työpaikan sai, olisi hän
melkein mieluummin suonut, että sitä ei olisi ilmestynyt. Hän itki Elsan
mentyä ensi päivänä.
Pelko, mikä mieleen oli pyrkinyt jo varhaisimpina vuosina Elsan
tulevaisuutta ajatellessa, ja jota pelkoa hän oli häätänyt turvaumalla
Jumalan isälliseen huolenpitoon, virisi nyt liekkiin ja kiihkeämpään
kuin koskaan ennen.
Elsa on nuori ja herkkä vaikutuksille. Ja millaiseen seuraan on hän
joutunut? Synti oli ajatella kenestäkään pahaa, vaan sellaisessa
joukossa on molempaa, hyvää jos huonoakin. Siellä voi Elsan
sydämeen tulla kylvetyksi turhamaisuutta ja kevytmielisyyttä, mikä

nuoreen lapsekkaaseen mieleen niin helposti imeytyy ja mikä nuoria
tyttöjä lumouksen voimalla kulettaa houkuttelevaa polkua
turmelukseen.
Tuskallisesti ahdistivat peloittavat ajatukset. Hän turvausi Jumalaan ja
koetti kiskoutua niistä irti. Illalla saikin hän aina haudatuksi pelkonsa
rukouksiin, kun Elsa oli työstä kotiutunut lapsellisena, avomielisenä,
äitiään hyväilevänä ja entisestään mitenkään muuttumattomana.
Ummistipa usein silmänsä levollisella tunteella, ettei mitään vaaraa
olekaan. Mutta aamulla herätessään oli pelko leimuamassa aivan kuin
olisi se syttynyt jo hänen nukkuessaan. Tuskallista ja rauhatonta oli
sitten yksinäisyytensä päivällä. Sitä enemmän kiihtyi levoton mielensä,
kun kuului puheita eräästä tytöstä, joka oli samassa työpaikassa ja
muuten kelpo tyttönä pidetty. Ja silloin tuli mieleen Nikkilän puhe
selvänä, kuin olisi suurilla kirjaimilla joka sana ollut eteen maalattu.
Niin arka ja jännityksissään hän oli, että kun Elsa eräänä iltana viipyi
tavallista pitempään, sai se jo hänet epätoivoon ja melkein uskomaan,
että siinä se nyt oli, mitä hän oli odottanutkin. Tavatonta oli Elsan
viipyminen ja jos mitä tahansa syyksi koetti ajatella, niin se ei voinut
muuta olla, kuin että Elsa oli jossakin kevytmielisyyden jälillä, joko
kaduilla kävelemässä tahi huvipaikkain äärillä kurppailemassa. Ja
siitähän se oli alku. Ankaraa tutkintoa ja vakavia nuhteita ehti hän pitää
odottaessaan kiihtyvällä tuskalla. Hän rukoili, itki, oli ankara,
uhkamielinen, heltyi samassa ajatellessaan, että jos joku onnettomuus
on kohdannut, ilahtui kuvaillessaan jotakin onnen sattumaa, vaan taas
synkistyi, ja se lopuksi voitti.
Elsa oli ollut muutamissa hartausseuroissa. Eräs työtoveri oli hänet
sinne vienyt, ja Elsa oli innostuksissa siellä olostaan ja niin ihastunut
iltaansa, että pahoitteli, kun seuroja ei ollut joka ilta.
Kuin kivitaakan alta keveni äidin mieli. Hän häpesi pahoja luulojaan
samalla, kun hänen ilonsa tunteet olivat niin irrallaan, että hänellä oli
täysi työ pidättäessään itkua.
Aivan päinvastoin oli tapahtunut kuin hän oli tänä iltana ja pitkin aikoja
ajatellut. Ja jos mitä onnellista sattumaa Elsalle tapahtuneeksi oli
mieleen tullut, niin ei kuitenkaan tällaista. Aivan toisille teille oli hän
luullut Elsaa hänen toveriensa vievän, sillä jos luuli hyviäkin olevan
heissä, niin ei tullut ajatelleeksi heidän mitään sellaista vaikuttavan.
Elsasta tuli ahkera ja innokas seuroissa kävijä, niin että hän ei millään

syyllä jäänyt kertaakaan pois. Ja sitä mukaa muuttui hän huomattavasti.
Rukouksissaan hän ei käyttänyt enää entisiä kirjoistaan oppimia tahi
supattanut jotakin lapsellista, niinkuin ennen, vaan rukoili omin sanoin
ja puki rukouksensa varsin somaan muotoon. Hän huomasi synniksi
seikkoja ja tekoja, sekä ikäistensä että aikaisten, joita äiti ei ollut
koskaan miksikään ajatellut. Käytöksensä äitiään kohtaan oli myöskin
muuttunut. Siinä ei ollut entistä herttaista hellyyttä, ja avonaiset
sydämelliset hyväilynsä olivat jääneet kerrassaan. Äidistä se tuntui
vieraalle, vaan syyksi hän ajatteli sen, että Elsa tässäkin oli vakaantunut
niinkuin muussakin, niinkuin oli muuttunut harvapuheiseksikin,
vakavaksi, niin että hän ei nauranut juuri eikä koskaan lapsellisesti
riemastunut. Hän oli kuin aikaihminen, vakava ja arvokas.
Aina oli hän ollut ikäisilleen esimerkkinä. Niin hyvällä sanalla
ohjatessaan kuin kuritettuaan pehmitellessään lastensa mieliä puhelivat
vanhemmat hänestä, neuvoen heitä olemaan niinkuin Viion Elsa, joka
oli kuuliainen äidilleen, nöyrä kaikille ja joka ei tehnyt koskaan mitään,
mistä olisi voinut nuhdella eipä edes vähintäkään moitesanaa lausua.
Nyt asetettiin hänet malliksi ikäisemmilleenkin, rippikoulun käyneille.
Kaikki puhuivat hänestä suurella ihastuksella