Elsa | Page 5

kun taloa ruvettiin rakentamaan. Hikipäissään oli Vimpari ja asunto oli
sittenkin vielä tietymättömissä.
»Minne häntä jouduttaneen ja miten tultaneen toimeen!» päivitteli
Vimparin vaimo.
»Kysy sinä, eukko, miten tähän asti on toimeentultu! Sitä minä
ihmettelen, että minä en ole vielä kertaakaan kuollut. Hätäkö meidän on?
Onhan meillä poika mieheksi joutumassa ja siitähän tulee pappi. Sitten
ei ole hätää», vakuutteli Vimpari.
»Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa», arveli vaimonsa.
»Elä sinä niin sano. Onhan ihmisellä joka hänestä huolen pitää, se joka
linnut ruokkii ja kedonkukkaset vaatettaa, kun uskoo. Eikö niin,
Viioska? Mutta sitä ihminen ei aina tahdo uskoa. Meillä on ollut lujilla
elämä usein, olen luullut, että ei muuta kuin tuohon paikkaan alamme
nyykistyä toinen toisemme jälkeen. Mutta eipäs!»
»Niinhän se on, että kauan on köyhä kallellaan, ennenkuin kaatuu»,
sanoi vaimo.
»Eikä kaadu sittenkään», vakuutti Vimpari, »vaan voi nousta hyvinkin
pystöön. Mutta sinä et usko mitään, vaikka olet nähnyt sellaisen ihmeen,
että meidän asuntoon astuu kaksi herrasmiestä, toinen tahtoo pojan
omakseen kasvattaakseen ja kouluttaakseen ja kouluttaa
päällepäätteeksi papiksi. Sellainen Jumalan armon osoitus, etkä siltä
usko. Mutta minä uskon, minusta ei olisi mahdotonta uskoa vaikka

rahasäkin tipahtavaksi syliini pilvettömältä taivaalta. Niin se pitää luja
usko olla, kun kerran uskoo.»
»Mies parka», ajatteli Latun emäntä. »Hänkin vetää elämäänsä kuin
raskasta kivikuormaa, saa palan tänään, siksi hengen pidettä, että elää
ylihuomiseen, jolloin taas ehkä saa vähän enemmän, vaan ei tiedä
saako sitten päivän kahden perästä vaiko vasta kolmannen. Elää
toivossa, uskoo itsellensä rikkauden arkun aukenevan, huomaamatta
sitä, että vieraskumppaneitaan, jotka uskovat itselleen samaa, odottavat
samanlaista ihmettä, uupuu, joko nääntyen kesken kultaisia toiveitaan
tahi synkistyen elämään, kun uskomaansa armoa ei näy. Moni raukka
synkistyy niin, että kiroo itse Jumalaa.»
»Mutta meidänhän ei tarvitse enää mitään ihmettä odottaakaan, se on
meille jo tapahtunut. Vai eikö teistäkin, Viioska ja Latun emäntä, ole
todellakin aivan kuin Jumalan omin käsin tekemä armotyö, kun meidän
Aappo otettiin sellaisille päiville, että pappi tulee?»
»Mutta Vimpari kulta, Aapon papiksi tulo on vielä monessa», sanoi
vaimonsa.
Vimpari väitti vain, että se on jo niinkuin tapahtunut asia ja että jos ei
tulisikaan pappia, niin tulee joku muu virkamies, joka elättää
vanhempansa. Sitä on Jumala tarkoittanut.
Alemmalla äänellä alkoi hän sitten puhella, että tällaista armoa hän ei
olisi ansainnut, sillä ei hän ennen ole Jumalasta välittänyt, vaan ollut
uskoton niinkuin moni muukin ja horjuu väliin nytkin.
»Vaan tuskinpa sitä on, joka ei uskossaan joskus horjuisi. Vai mitä
luulette, Viioska?»
»Tuskinpa on», myönsi Viion leski pitkän ajan kuluttua.
»Niinpä minäkin. Mutta ei saa antaa epäilyksille valtaa, muuten voittaa
uskottomuuden synkkyys, niinkuin voitti sen, jonka elämäntarina vasta
on silmäimme edessä päättynyt, ja jonka kallistunut elämä ei päässyt
uskottomuutensa vuoksi pystöön, vaan lahosi lahoamistaan ja kaatui.»
Latun emäntä kohahti seisaalleen. Hänen verensä kuohui. Hän ehti
ajatella, että kun lakkaamatta saa kuulla tuota samaa virttä. Ja ne
etupäässä, jotka uskovat itselleen ihmeitä Jumalalta, vaikka tunnustavat
itsensä ansaitsemattomiksi ja uskonsa horjuviksi, ovat valmiit
lähimmäisensä uskon heikkoutta syyttämään. Sitä ei Nikkilä tehnyt,
vaan puhui säälillä ja rakkaudella Vimparista niinkuin muistakin
kovaosaisista.

Latun emäntä ei ollut ehtinyt sanoa vielä sanaakaan, kun Viion Elsa tuli
tupaan, mikä kokonaan ehkäisi hänen mielenkuohunsa.
Elsalle ei oltu uskallettu sanoa emännän joutumisesta köyhäinhoitoon,
kun oli pelätty hänen panevan sen niin kovin pahakseen, niinkuin oli
pahonut Nikkilän kuolemaakin. Viion leski oli koettanut jouduttaa
muuttoaan Nikkilästä ennen tätä tapausta, jotta siten pääsisi se Elsan
tiedon sivu tuonnemmaksi. Mutta huoneita ei ollut niin saatavissa, jotta
muuttoaika oli siirtynyt huomiseen päivään.
Elsa loi heti kysyvän katseen kaikkiin, aavistaen emännän poissaolon
tavattomaksi, kun häntä ei näkynyt ja näin paljon oli väkeä.
»Onko emäntäkin kuollut?» kysyi hän terävästi.
»Ei, lapseni», vastasi Latun emäntä.
»Missä sitten?»
Jokainen tapaili jotakin vastatakseen, kun Elsa vuoronperään heitä
katsoi, vaan kaikki jäivät toisiaan odottamaan.
»Jaa! Kyllä minä tiedänkin. Emäntä on myyty. Voi kauhistus!» sanoi
hän ja rupesi itkemään.
Häntä koetettiin lohduttaa selittämällä, että ei emännällä ole paha olla,
vaan Elsa itkunsa seasta väitti toisin. Eilen kun koulussa oli ilmoitettu
täksi päiväksi lupa, niin olivat muutamat tytöt tienneet, että lupa on sen
vuoksi, kun on koululla köyhäin huutokauppa, ja muutamat tytöt olivat
kertoneet millaista se on. Niistä kertomuksista Elsa, nyt mainitsi sitä ja
tätä ja kuulijoita kauhistumasta esti tieto, että kaikki ei toki totta ole,
vaan lasten mielikuvituksen synnyttämää. Vaan Elsan sydämellinen
itku, lapsen vilpitön osanotto menneitten kohtaloon liikutti kaikkien
mieliä. Siinä oli menneitä kohtaan jotakin hyvittävää ja palkitsevaa.
Latun emäntäkin tunsi lohduttavaa ja keventävää mielessään.
Poislähtiessään hän ääneensä itkien syleili Elsaa:
»Jumala siunatkoon, auttakoon ja varjelkoon sinua, herttainen lapsi!»
Illalla maata pannessa ratkesi Elsan itku uudelleen, vaikka hän oli sen
saanut tyynnytetyksi päivällä isoksi aikaa. Hän itki hiljaa nyyhkien
myöhäiseen yöhön, unohuttaen kaikki rukouksensa, senkin, jota hän
tähän asti oli hartaimmin rukoillut.
Siitä joulusta saakka, kun hän kävi ensi kerran joulua ihailemassa
keskikaupungilla ikkunain takaa ja näki siellä muutamassa talossa
Vimparin Aapon, joka oli Karénin rouvan ottopoikana, oli hän toivonut
pääsevänsä johonkin keskikaupungille ottotytöksi. Joka päivä hän oli

odottanut sitä tapahtuvaksi. Kuvailunsa