Elsa | Page 4

hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja kaikki
muu sanomatta.
Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi!
Hän oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.
Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties
tämä hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä
oli toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja
kuolema väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä
alinomaa. Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin,
mutta hän vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli
mieluummin uskoa vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.
Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei milloinkaan
saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä järkähtämättä
siinä kiinni.
Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä,
istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen
miehiä nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan
kolkolle. Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin
ettei nähnyt sitä.
»Kuolema se on meidän kaikkien osa, niin rikkaan kuin köyhänkin»,

sanoi Latun emäntä.
»Onnen osa se oli Nikkilälle», sanoi Nikkilän emäntä tyytyväisellä
muodolla.
»Onnen osa kerrassaan», vakuutti Latun emäntä.
»Maalliseen elämään nähden se oli onnen osa epäilemätön», lausui
Viion leski huoaten. »Mutta tämän elämän takana on iankaikkisuus...»
»Joka on itsekullekin Jumalan armopöydällä», huomautti Latun emäntä
terävästi.
Tuli samassa Vimpari, joka oli toverikseen hakenut naapurin miehiä
Korhosen.
»Äkkilähtö tuli Nikkilä paralle, jotta ei saanut pappiakaan puhutella»,
tuumi säälien Vimpari.
»No siitä ei vahinkoa», sanoi Korhonen, joka oli muutaman
uskonlahkon etevimpiä. »Ei se kuitenkaan pappi olisi voinut häntä
taivaaseen johtaa. Ei sinne mennä vain niin, että pappi tulee ja viskaa.»
»Eipä, ei. Ei pappi eikä sakramentit auta», selitti Vimpari, »vaan pitää
olla usko».
»Sitä puuttui Nikkilältä.»
»Mistä sen Korhonen tietää?» kysyi Latun emäntä.
»Minä sen tiedän Jumalan sanasta.»
»Ei Nikkilä uskonut mitään. Oli liian järkimies ja antoi järelle vallan»,
vakuutti Vimpari.
»Se liika järki se estää uskoa ja viepi helvettiin. Sinne se järki on
Nikkilänkin vienyt.»
»Mutta ajatelkaapas, Korhonen, että tuo ruumis tuossa olisi joku
läheisenne, jos se olisi oma poikanne», huomautti Latun emäntä.
»Sama se olisi. Minä sanoisin samoin ja ajattelisin, että kun ei ole
armon aikaa hyväkseen käyttänyt, niin menköön kadotukseen.»
»Te nyt niin kehutte. Vaan jos Jumala antaisi teille luvan tulla
taivaaseen ja ottaa jonkun hurskaan mukaanne, niin ottaisitte
uskottoman poikanne.»
Vimpari nauraa höräytti ja sanoi:
»No, niin tekisi todemmastaan ihminen. Kyllä sitä itsensä ja omaisensa
taivaaseen toimittaisi.»
»Sanokaa mitä sanotte, vaan Jumalan tuomio on langennut
uskottomalle jo edeltäpäin kauhistukseksi ja peloitukseksi», lausui
Korhonen kiihtyneenä ja Nikkilän emännälle uhkaavasti sanoi: »Sinulle

tämä on varoitukseksi pitämään armonajastasi vaari. Ei se ole sinulle
sillä hyvä, että uskot, vaan sinulla pitää olla oikea usko, muuten et
paremmin kuin Nikkiläkään taivaaseen pääse.»
»Mihin ei Nikkilä pääse?» kysyi emäntä.
»Taivaaseen», huusi Korhonen.
Emäntä katseli Korhosta silmät renkaina, joista vedet rupesivat
valumaan norosinaan ja leuka alkoi vippasta niin, että hampaat yhteen
kalisivat. Vihasta värisevällä ja katkonaisella äänellä sai hän sanotuksi:
»Tuskin Nikkilä kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä
olet.»
Latun emäntä purskahti itkemään:
»Voi meitä ihmisparkoja. Me köyhät kurjimpia. Meidät jokahetkisten
koettelemusten pitäisi tehdä nöyriksi, mutta me olemme kopeita. Me
odotamme ja toivomme Jumalan armoa ja rakkautta kukin itsellemme,
vaan meillä ei ole armahtavaisuutta sinapin siemenen vertaa,
lähimmäisen rakkaus meistä on kaukana kuin taivas maasta.
Lähimmäisen kuolinvuoteenkaan ääressä meillä ei ole yhtään
ainoatakaan rukoussanaa armolliselle kaikkivaltiaalle Jumalalle, vaan
asetumme toisiamme tuomitsemaan elävinä ja kuolleina kadotukseen.»
Kun Viion leski silmäsi ruumista, jota miehet alkoivat liikutella, muisti
hän vainajan sanat:
»Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella.»
Sanomakellojen vakavaa soittoa kuunteli hän vesissä silmin istuessaan
toimetonna kangaspuittensa ääressä. Ajatuksensa olivat aivan kuin
pysähdyksissä, mieli täynnä raskautta, sekaannusta ja rauhattomuutta.
Talvinen aurinko, joka jo pyrki pilkoittamaan matalimpien rakennusten
harjan yli, paistoi punertavalla valollaan Nikkilän tupaan, mikä oli nyt
asujattomaksi joutunut. Kyynelsilmin istui siellä Viion leski ja
Vimparin vaimo puhellen tämän ajallisen elämän kirjavuudesta
odotellessaan Latun emäntää, joka oli lähtenyt viemään Nikkilän
emäntää köyhäin huutokauppaan kansakoululle, minne Nikkilän
emännän oli määrätty tulla. Latun emäntä oli luvannut tulla sanomaan
minne ja millaiseen taloon emäntä oli huudettu.
Terveiset hän toikin vielä Nikkilän emännältä ja kertoi emännän olleen
ja lähteneen tyytyväisellä mielellä. Toimeentulevan talon oli sanottu
sen olevan, johon emäntä joutui, ja hyvästi oli luvattu hoitaa, kun Latun
emäntä oli sitä pyydellyt.

»Vaan eihän sitä tiedä siltä minkälaiseen hoitoon sattuu», sanoi Latun
emäntä. »Kuulosti siltä ja olen minä itsekin nähnyt, että ei ole aina
hoitoa minkäänlaista, vaan päinvastoin pidetään hoitolaista huonommin
kuin elukkaa.»
»Ei ole köyhän elämä täällä ruusujen ja kukkasten päällä», huokasi
Vimparin vaimo. »Kurjuudesta kurjuuteen.»
Äänettöminä istuivat he pitkän aikaa huoaten ja silmät kosteina.
»Päiväkulta paistaa vain niin lempeästi tähänkin menneitten majaan»,
lausui Latun emäntä melkein kuin itsekseen ja se oli äänettömyyden
vahvistamiseksi. Kukin tarttui yhä lujemmin kiinni yksinäisiin
ajatuksiinsa tämän elämän katoavaisuudesta ja surullisuudesta.
Tuntui säpsäyttävälle, kun Vimpari astui sisään tämän syvän
hiljaisuuden kestäessä.
Hän oli ollut hakemassa asuntoa, sillä se, jonka käsiin Nikkilän talo oli
joutunut, oli käskenyt sekä Vimparin että Viion lesken muuttaa pois,