Elsa | Page 3

maine, puhdas, siveä henki, kuolematon sielu ole yhtä
kallis kuin Elsan, eikö heissä kaikissa ole yhtä pyhä Jumalan kuva?
Eikö Jumala rakasta kaikkia yhtä paljon? Mitä syytä teillä on sitten
uskoa, että Jumala varjelee juuri Elsan, _teidän_ tyttärenne?»
»Se, että minä uskon?»
»Mutta millainen on teidän uskonne? Millainen rukouksenne? Teidän
rukouksenne on: Isä meidän -- -- -- anna minulle. Ja sellainen on
uskonnekin. Onko tällaisessa rukouksessa ja uskossa rakkautta, onko se
Jumalan käskyn mukainen: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?»
Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä,
että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa.

Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän oikeastaan
tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin jotakin ivaavaa,
kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa?
»Millainen _teidän_ uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi.
Syntyi pitkä äänettömyys.
»Minä en puhunut», sanoi sitten Nikkilä, »tässä mitään sen vuoksi, että
tahtoisin sillä kehua uskoani. Sillä siinä ei ole kehumista. Jos minulla
on uskoa, niin on se pieni kipuna mustassa hiilikossa.»
Ruoskivalta tuntui Viion leskestä tämäkin! Hän oli kehunut uskoaan ja
nyt hänellä ei kuitenkaan ollut puolta sanaa vastustaakseen niitä
epäilyksiä, joita Nikkilä oli lausunut, ja jotka kiertelivät hänen
mielessään kuin aaveet. Häntä oikein peloitti, että Nikkilä vielä jotakin
sanoo, ja kammottavalta tuntui äänettömyyskin.
Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja
jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä
nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja
kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle,
että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.
Kuin kesken kaikkea tuntui hänestä itsestäänkin poislähtönsä, kun hän
ilman muuta nousi ja sanoi:
»Hyvää yötä!»
Peloitti, että Nikkilä vielä pidättää hänet.
»Jääkää hyvästi, Viioska. Rukoilkaa kaikkein edestä rakkaudella...»
Omalla puolella tuntui hyvälle, kun leppoisa lämmin huokui huoneessa
ja oli valoisa. Mutta vilu puistatti vieläkin ruumista. Ja niin hauskalle ja
rauhalliselle kuin täällä tuntuikin, ei mieliala ottanut kohoutuakseen,
vaan pysyi raskaana ja arkana.
Hän tunsi jotakin tuskallisen peloittavaa, mikä sai hänet säikkymään
jokaista pakkasen paukahdusta. Ja silloin tällöin kadulta kuuluvia,
lumessa vingahtelevia askeleita jäi hän kuuntelemaan aivan kuin olisi
se ollut jotakin hyvinkin outoa.
Elsan tultua kotia tuntui turvallisemmalle, mutta maata pannessa
uusiutui arka mielialansa ahdistaen kuin painajainen. Tuntui synkälle ja
pahalle. Silmiinsä tuli Nikkilän pimeä, kylmä ja kolkko tupa,
korvissaan kaikuivat Nikkilän lauseet aivan kuin olisi hän niitä
kuiskinut karkean käheällä äänellä, sydäntä ahdistavia epäilyksiä,
kylmiä kuin rauta pakkasessa, synkkiä, luottamusta masentavia, uskoa

raatelevia.
Ja niitten vallassa hän ajelehti kuin lastu kosken kihossa. Elämä tuntui
sekavalle, toinen seikka kumosi toisensa ja siinä mylläkässä hän painui
alle ja kohosi taas pinnalle uudelleen upotakseen.
Hän koetti takertua uskoonsa kiinni, kiskoen kaiken muun mielestään.
Mutta kuin väkirynnäköllä paiskausi sinne kauhistuttava kertomus
Nikkilän sisaresta.
Sydäntä kouristi.
Voisiko hänenkin tyttärelleen käydä noin, vaikka hän uskoisi Jumalaan,
uskoisi niin vakavasti kuin on uskonut, että hän varjelee Elsan? Ei, se
on mahdotonta!
Mutta mahdottomalta se ei tuntunut sittenkään. Ja murhe syöksyi
mieleen, ajatellessa, että turvaa ei olisi tuossa uskossa.
Aamulla ihmetteli hän heikkouttaan tuntiessaan taas entistä varmuutta.
Miten hän oli voinutkin noin antautua epäilyksien valtaan, hän, joka oli
niin monia todistuksia nähnyt ja niin paljon saanut kokea Jumalan
armoa. Hetkeäkään hän ei olisi saanut epäillä, ei vähintäkään
epävarmuutta tuta. Hänen olisi pitänyt kumota Nikkilän epäuskon
kuiskutukset ja olisi voinut kumota, sillä eiväthän ne muuta olleet kuin
uskoa vastaan kiivastelevia järjen viisasteluja.
Kun hän näissä mietteissään työhönsä istahti, kuului liikettä porstuassa
ja kamarin oven takana haparoitiin aivan kuin olisi sitä pyyhitty yltä
yleensä. Hän meni avaamaan ovea katsoakseen, pyrkikö joku tänne.
Ovea avatessaan huomasi hän sen olevan sisältä säpissä, ja hän kun ei
ollut pitänyt sitä säpissä milloinkaan, ainoastaan avaimen poissa
kamarin oven suulta öisin. Itse hän sen tietystikin oli säppiin pannut
illalla. Hän nyt naurahti:
Sellaista se on epäusko: pelkuruutta ja raukkamaisuutta.
»Emäntäkö se on?»
»Minähän se täällä hankasin ja suhuutin kuin mikähän maalari,
kopeloidessani avainta», tuumiskeli naurusuin emäntä sisään tullessaan.
»Hyvän aikaa sain haparoida porstuassa, ennenkuin oven löysin. Miten
lienen ollut niin pyörällä.»
»Käykää istumaan, emäntä», toimitti Viion leski ja tavallisiksi sanoiksi
kysyi: »Mitäs kuuluu?»
»Eipä muuta kuulu, kuin että meillä on kuolema käynyt.»
»Nikkilä kuollut?» kysyi Viion leski.

»Niin.»
»Nikkilä kuollut?»
»Kuollut se nyt on.»
Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan
kiinnitettynä.
»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin.
»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana.
Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan,
niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla mieleen
heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen
hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo
kylmä.»
Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin
varas. Herra Jumala!
Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli
tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut
aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä
hetkellä