Elegioja | Page 6

sa voit hymysuin.
Yöksi hän
päivänpaistehen vaihtaa ja päiväksi yönsä,
onnensa murheeseen, murheensa onneksi taas.
Tyttöä suudella voi
hän kun Hesperos lempeä loistaa.
Pilvi kun käy yli sen, sielunsa poissa jo on
taivahan teillä ja tuulien
teillä -- ei tyttöjen lempi
häntä voi kiinnittää, ei valat suudelmien.
Kutsua ei omaksensa hän
voi kuin viitan ja sauvan,
ei kotiliettä häll' oo, vierellä armasta ei.
Yksin hän kulkee ja kulkee ja
yksin kuolohon nukkuu.

Juonut, onneton, mies, Muusain hän kaivosta on!
PAIMENEN HAUTA
Paimen, ken ohi kumpuni käyt -- minäkin kävin kerta,
niinkuin nyt sinä käyt, kentillä Arkadian,
mullekin tyttöni mun teki
vuoteen laakerilehtoon
illoin ja unhottamaan karjani viekoitti mun.
Mut sun armaas ei ole
Cynthia kukkiva-rinta,
ei tulenhehkuva hän, tuoksuvahuulinen ei,
eikä sun rakkautes ole
muuta kuin varjojen varjo
rinnalla rakkautein. Siks osas oikeamp' ois
maata mun puolestain
Manan vankina multien alla,
mun olis armastas lempimähän opettaa.
POLYKRATES JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ
Polykrates, herra Samoksen,
oli onnekas ylitse kaikkien.
Mihin
saapui hän viiskymmen-souduillaan,
siellä vapisi vallat polvillaan.

Ja onnen-mainehellaan
hän täytti Ionian, Hellaan.
Oli aitoissa runsaat aartehet.
Maat, kaupungit, saaret kaukaiset

veron kantoi hälle kallihin
ja orjia laski hän tuhansin.
Mutta
kestituttavistansa
ol' Amasis rakkahimpansa.
Amasis, Egyptin kuningas,
oli viisas kuin ystäväns' onnekas,
ja kun
lähetit Samoksen tullessaan
toi onnenviestejä aina vaan,
niin
syvällä sydämessänsä
suri vuoksi hän ystävänsä.
Ja hän kirjoitti Polykrateelle näin:
»On suoruus hyve ystäväin.

Sinun onnes on minulle suloinen,
mut en tahdo olla ystävä sen,
ken
ei tunne murhetta, yötä,
kenen aina on onni myötä.

»Ovat kateiset katseet jumalain.
Paras ilo ja murhe vuorottain.
Ei
kuolevainen ihminen
ole luotu yksin onnehen.
Kun ilo ja murhe
vaihtuu,
elonpäivämme turvassa haihtuu.
»Siis kuule sa neuvoa ystävän:
mitä rakastat kaikista enimmän,
se
kiireimmin heitä sa luotasi pois
kuin jos henkesi uhristas riippuva ois.

Ja jos muutu ei kohtalos siitä,
ei vielä sun uhrisi riitä.»
Hyväks huomas neuvon ystävän
Polykrates ja viiskymmen-soutuun
hän
heti astui ja heitti merehen,
mitä enin hän rakasti, sormuksen.

Ja sen hän tehtyänsä
surun tunsi sydämessänsä.
Mutta kohta rantahan tullessaan
näki sormuksen hiekalla vastassaan.

Mitä rakasti kaikista enimmin,
oli heittänyt meri sen takaisin.

Niin ei päässyt hän kohtalostansa,
ei pakoon onneansa.
Amasis, kuningas Egyptin maan,
hän tiedon tästä saadessaan,
heti
purki liiton läheisen:
ei tahtonut olla ystävä sen,
ken ei tuntenut
murhetta, yötä,
kenen ain' oli onni myötä.
MASINISSAN HÄÄYÖ
Tän' yönä, Masinissa,
miks on niin kasvos kalvenneet?
Sun eessäs,
Masinissa,
on valtakunnat vavisseet --
miks viittas purppurissa
on
niinkuin kyyneleitä ois?
Karthagon lyöjä heltyäkö vois?
Tän' yönä, Masinissa,
ken Numidian leijonan
niin kesyksi on saanut?

Kun riemu joukon voittoisan
viel' ympärill' ei laannut,
miks
valvoo, katsoo yöhön pois?
Karthagon lyöjä lyötynäkö ois?
Tän' yönä, Masinissa,
sun täyttyy onnes runsaus,
sun kuohuu maljas
yli:
jo vuottes kaihon, kaivattus

sua vastaan aukee syli,
kun
Sophonisbe, armahas,
Karthagon lyöjä, astuu telttahas!
Tän' yönä, Masinissa,
Karthagon päärly hohtavin
sun silmäis eessä

hohtaa,
Karthagon valmu hehkuvin
sun kaipaukses kohtaa,
sa
Hasdrubalin tyttären,
Karthagon lyöjä, viet häävuoteeseen.
Tän' yönä, Masinissa,
sa suudelmaisi hekkuman
saat huulillensa
painaa.
Hän tämän yön on morsian,
hän huomenna on vainaa.

Kun aamun rusko punertaa,
sun Rooma rakkahastas eroittaa.
Tän' yönä, Masinissa,
vain vaikenevat Rooman lait,
jo huomenna ne
herää.
Vain yhdeks yöksi onnes sait --
nyt kaikki kaipuus kerää!

On Numidian kuningas
vain hetken häviävän valtias.
Tän' yönä, Masinissa,
sa kukkuraiseen maljahan,
jonk' annat
armaallesi,
kaikk' kätket yrtit kuoleman
ja yrtit rakkautesi:
ken
Masinissaa lempinyt,
ei enää toista miestä syleillyt!
Hän saapuu Sophonisbe,
hän luokses käy, hän luokses saa,
hän
vierellesi vaipuu.
Maan vallat, voimat raukeaa,
maat, taivaat
haihtuu, haipuu.
Tän' yönä yksin Rooman lait,
Karthagon lyöjä,
ovat eessäs vait.
Yö kuluu, Masinissa.
Jo aamun viiru selkenee.
Mik' olkaas vastaan
painaa?
Sun armahasi kylmenee,
on Sophonisbe vainaa.
Sa astut
aamuvartioon
ja hymyilet: nyt Rooma puhukoon!
OVIDIUS TOMISSA
Niin olet kaukana nuoruus ja kaukana onneni päivät.
Niinkuin nuoruutein, kaukana, Rooma, sa oot.
Vaihtuvat talvi ja syys,
suvi, saapuvat, lähtevät laivat,
kahlehdittu ma oon rantahan barbarien.
Tuska ja kaipuu vain minun
hiljaisuuttani mittaa,
ystävä ainoakaan löydä mun ei ovellein.
Kylmät ja autiot Skyyttien
rannat on, harmaja taivas,

jäisiä kuuroja vain pilvet ne heittelevät.
Ah, oleanderi tuoksui ja
viikunat kukkivat siellä,
missä mun nuoruutein lauloi ja leikkiä löi,
muuria kierteli viini ja
tertut päivässä paisui,
parvet perhosien nurmikon kirjavaks loi!
Kun olin nuori ma vielä ja
kun olin Roomassa vielä,
viininlehdistä tein seppelen ympäri pään,
juhlien soihdut kun loisti ja
kuorossa soittivat huilut:
onnekas, onnekas oot, muusain sa lemmikki oot!
Ystävät päiväni mun
sulostuttivat, yöni Corinna
nardustuoksuinen, kuuma kuin yö etelän.
Poissa on nuoruus ja
kaukana Rooma, mun onneni Rooma,
kuin uni kaunehin jäi vuorten ja vuosien taa.
Hauraamp' on
lukinverkkoakin, oi Onnetar, lankas,
päivinä nuoruuden jonka sa kehräelet.
Valhe ja vilppi ne vain sinun
huntusi liepeillä leijaa.
Ken sua uskonut on, ken sua seuraelee,
niinkuin lapsi hän on, joka
vaaralta kasvonsa peittää.
Turmalta suojele et, kostolta et jumalain.
Ei rakennettuna missään
muuria taivasta kohti,
jonk' yli ei Erinyit, tyttäret yön kapuais,
ei niin vuolasta virtaakaan,
jonk' ei yli uisi
airuet Hadeksen. Suojaton, ihminen, oot.
Niinkuin kaarna sa oot, oi
ihminen, heittämä tuulten.
Kourissa kohtalon oot, ah, lelu särkyvä vain.
Tuntehes jäähdytä jääksi

ja tyynnytä mielesi myrskyt,
laivasi polta ja jää hetkeäs vuottamahan.
Viisas, ihminen, vasta sa oot, kun seppeles kuihtuu,
vasta kun nuoruutes, onnesi muisto on vain,
vasta kun ystäväs
pettävät sun ja sun armahas jättää,
vasta kun lauluton on päiväs ja lemmetön yös,
vasta kun Kuoleman
kasvot näät Elon naamarin alta,
vasta kun tyhjyyden silmästä silmähän näät,
vasta kun Kerberos
kolmin kuonoin vastahas haukkuu,
vasta kun horjuelet Tuonelan lautturin luo.
PLANEETTAIN LAULU
[Tervehdys maisterinvihkiäisiin v. 1914.]
_Tähtien kuoro_
Kiire on, kiire on,
me kierrämme ympäri auringon.
Yli tyhjyyden ja
hämärän
me kudomme kangasta elämän.
Päiväst'