Elegioja | Page 5

sinä kaivattu, korkehin tähtien alla!

ETRUSKILAINEN VAASI
Mies teki minut kerran armaalleen
ja piirsi kolme sanaa kylkeheni.

Pois menivät, ja uneen ikuiseen
myös koko heidän kansansakin meni.
Ken arvoitukseni nyt lukeekaan?
Uus, outo kieli ympärilläin helää.

Käy sydämet ja suvut kuolemaan
ja yksin mykkä kauneus saa elää.
PROMETHEUS
Raudoissas ovat ranteeni, Zeus, mut ei henkeni koskaan.
En ole heimoas sun, en sinun orjiaskaan.
Kahleides mitan kulkenut
maailmaas joka suuntaan
oon minä, nähnyt ma oon kaikki sun luomasi, Zeus:
nähnyt en
suuruuttas, vain mahtisi oon minä nähnyt!
Pieni on maailmas, pienet on luotusi sun.
Ei ikinään sinun eessäsi
maahan mun polveni taivu,
itseäs tunnustamaan et ikinään mua saa.
Kahleistain olen sulle ma
velkaa, muusta en mistään,
en tulest' itsessäin, henkeni voimasta en.
Kauniimman, paremman
minä oisin maailman luonut
kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus,
en ois voimastain minä
orjien heimoa luonut,
kuin sinä luoduille en kahleita ois takonut,
en ois tuskalla ruokkinut
onnenkaihoa niiden,
jotka ma tahdollain tyhjästä toin elämään,
en ois kuin sinä kitsastain
jakanut minä heille
köyhiä riemuja maan. Uhria vaatinut en
luoduiltain omilt' oisi ma

itsellein, kuten oot sa.
Kylmä ja korskea Zeus, luotujes kerjuri oot!
Kuoleman kammon
maailmas ovenvartijaks teit sa,
jott' eivät pakohon pääsisi oikkujas sun
luomasi, sillä he
orjuudessakin tuntevat, että
tyhjyyskin enemp' on kuin sinun maailmas.
Suuremman, ihanamman
oisin ma maailman luonut
kuin sinun maailmas, kuin sinun luomasi on.
Huokaus ei olis
kuulunut valtani äärestä toiseen,
ei surunkyyneltäkään hiekkahan vuotanut ois.
Onnessa, kirkkaudessa
ja voimassa auringon alla
luotuni käynehet ois kenttiä kukkivan maan.
Ei sameaa olis silmää, ei
kumaraa olis päätä
ollut joukossaan, kirkkaita katseita vain,
pystyjä päitä ja otsia, joiss'
olis voima ja lempeys
rinnakkain asuneet onnessa luomisen työn,
vain jumal-tahtoja, vain
tulitahtoja kirkkahin mielin --
kyyryjä orjia ei, ei sinun heimoas, Zeus.
Kerran Moirat, Zeus, sinun
korskean valtasi päättää,
kuiluhun tyhjyyden syöksevät luotusi sun,
särkevät luomasi sun, lelun
hauraan henkesi pienen.
Maailmastasi, Zeus, ei edes rauniot jää.
Tyhjyys jää sekä yö, joka
kerran jälkehes ilkkuu.
Silloin mun aikani on, silloin ma maailman luon.

ENDYMION
Sua koskaan saavuta ei ajan vuo,
sen hyrskyt hiljaisiksi hiljenevät,

sen aallot edestäsi etenevät
ja sulle, nukkuja, ne unes suo.
Ne sulle uudet unhon yrtit tuo
ja uudet unen hurmat hivelevät.
Ja
uudet kukat joka uusi kevät
sun vuotehesi vilpoisaksi luo.
Vain Panin huilu jostain kalliolta,
vain hunajainen tuoksu Hymettolta

ne sekaantuvat sinun unehes,
kun ikinuoruuttasi ikävöiden
käy Luna luokses kesken kuumain öiden

ja suudelmansa sataa huulilles.
EKHO
Koko yön minä yksin tanssinut oon
ja kutsunut armasta karkeloon,

satakielen tahtiin ja Panin huilun
olen tanssinut ylitse rotkon ja kuilun,

yli kanervakenttien kukkivain --
Narkissos, mun armaani, viipyy
vain.
Narkissos, Narkissos -- hu-huu, hu-huu!
Yhä lähteen yli hän
kurkoittuu,
ei korvansa kuule, ei silmänsä nää,
yhä omaa hän
kuvaansa tähyää.
Hänet polvillansa ja seppelpäin
yöt umpeen ma
lähteen reunalla näin.
Hän unissa elää, onneton,
mut hän kaunein
pojista Hellaan on.
Hänen kutrinsa sormin ma kiertäisin,
hänen
silmänsä peittäisin suudelmin,
hänen surunsa kauas ma karkoittaisin,

hänen huulensa hymyileviks saisin,
hänet veisin ma riemussa
karkeloiden
yli rotkojen, kenttien, kukkuloiden,
yli Helikon
luolaani salaiseen,
minun viereeni yrttivuoteeseen!
Koko kesän ma yksin tanssinut oon
ja kutsunut armasta karkeloon.

Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa,
iät omaan hän kuvaansa
tuijottaa.
Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu!
Kesä mennyt on,
kohta on syksyn kuu.
Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei,
Narkissos

mun huutoain kuule ei.
Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu
ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu,

mut mun lempeni ääni ei vaieta voi.
Se mun kuoltuanikin soi ja soi.
Koko yön minä yksin tanssinut oon
ja kutsunut armasta karkeloon...
PAN JA VUOHIPAIMENET
0. Paimenet, paimenet, Pan on hiljan kulkenut tästä! Tuossa hän
kalliohon iskenyt on kavion, tuosta on pensaikon läpi syöksynyt
oksia taittain.
. Varmaankin hän taas Ekhoa on ajanut. Vuorien nymfi hän taipunut ei
pukinjalkaisen lempeen,
. Narkissostaan tuo vain yhä kaihoelee, hullua paimenpoikaa, jok' ei
lemmestä tiedä.
. Niinpä nyt huo'ata saa yhdessä Ekho ja Pan. Pan, isä Pan, hän
varmaan rakkauden hyvin tuntee:
. parrassa pörröisess' on käsi hienoinen ah, usein hellien, leikkien
viipynyt -- nymfien parvi
0. toistapa tuntenut ei lemmessä vertaistaan. Mutta hän vanha jo on isä
Pan, jo on kankea jalka,
. kaunoisintaan ei juoksusta kiinni hän saa, niinkuin hän voimansa
päivinä sai, kun hän kaurihin kanssa
. kilpaa juoksi ja kun vielä hän viskata voi ryskyen laaksoon
kalliopaasia paisuvin hartein.
. Vuohemme tuskin ees hänt' enää säikkyelee, päänsä kun karvaisen
hän kallion kätköstä pistää.
. Aikansa mennyt jo on, raihnas ja vanha on Pan! Vait! Mikä soitto?
Mi kaihon ääni! Te paimenet, hiljaa:

0. Panin huilu se on! Noin satakielet edes ei vois laululla rintamme
hehkua tulkita koskaan!
0. Suuri hän vielä on Pan, vielä hän herramme on! Paimenet, paimenet,
kuulkaa, kuulkaa vuoret ja laaksot:
. Nuori hän vielä on Pan! Laulussa nuori hän on! Poissa on lemmen
onnekas aika ja poissa sen riemut.
. Kaihot nuoruuden huiluunsa jäänehet on!
HIPPOKRENE-LÄHTEELLÄ
Kulkija, ken ohi lähteen käyt, älä juo sa sen vettä!
Sammuttaa se ei voi, kuoleva, sun janoas.
Vettä sen kerran juonut ken
on, hän on kulkeva aina
outona itselleen, outona muille hän myös.
Riemun hän tunteva on,
mut ei ihmisten riemua koskaan,
tuskan hän tunteva on, mutta ei niinkuni muut.
Leikissä nähdä sa voit
hänen seisovan kyynele-silmin,
keskellä murheita maan nähdä