Elegioja | Page 4

elämämme pyhitimme,
nimees
vainajamme hautasimme,
odotellen sinun tuloas.
Kuolema sun kulkee edelläsi,
kansain vereen tahrattuna käsi.
Minne
tulet, raunioita näät,
tulet tallattujen kenttäin takaa.
Siunaa maata,
missä miehet makaa,
siunaa leskien ja lasten päät!
Niinkuin silmä vailla valoansa,
niinkuin vuosi vailla suveansa,

elämä sua vaill' on, vapaus.
Niinkuin länsituulet hivelevät,
niinkuin
Arkadian armas kevät,
niin on henkäykses kosketus.

Vapaa Puola, kanssas Suomen kansa
kahleen merkit vielä
ranteissansa
vannoo valan, joll' ei rikkojaa:
kautta
kärsimyksen-muistojemme,
kautta kallihimpain hautojemme,
vapaa
olkoon isiemme maa!
Kuolo sille, joka nostaa tohti,
vapaus, sun pyhyyttäsi kohti
käden
sorron töihin valmihin,
sille, joka kuonaan itsekkyyden,
vaihtoi
vapaan, puhtaan ihmisyyden,
vihki voiman aseeks tyrannin!
Tilaa kotkallesi valkealle,
vapaa Puola, nouse korkealle,
olkoot
vuosisatas onnekkaat!
Kautta kärsimyksen-lunnaittemme,
kautta
vainajaimme, lapsiemme:
vapaat olkoot isiemme maat!
(1918.)
TERVEHDYS AKATEEMISEEN JUHLAAN 19/1 1918
Ei tullut ruusuin hehkuvin,
ei lauluin, tuulin lauhkehin
oo meille
vapautemme,
ei myrtinlehvin, kukkaisvöin,
vaan pakkastyynin
talviöin
ja halki hankiemme.
Ei suvi ollut, juhannus,
kun synnyit, Suomen vapaus,
sa lapsi
rakkautemme,
vaan tähdet kylmät, ankarat
sun kehtohosi katsoivat,

sa lapsi sydäntemme.
Mut kun sa silmäs auki loit,
niin vartion sa nähdä voit
sun luonas
valvomassa.
Ja kuinka tiemme kulkekoot,
sa veri meidän verta oot,

sa ainut maailmassa.
Ja alla talven tähtien,
sun syntymäsi soihtujen,
nyt vyötämme me
vyömme:
sun nimees missä taistellaan,
myös meidän miekat
mainitaan
ja meidän miehet, työmme.
Ja missä Suomen säilät lyö,
pois, pakoon lyödään sorron yö!
Sun
nimes huulillansa
ken ensin ehtii kuolohon,

hän muita onnekkaampi

on
ja häntä kiittää kansa.
Et tullut ruusuin hehkuvin,
et tuoksuin, tuulin lauhkehin
oo meille,
vapautemme,
vaan talven tähdet ankarat
sun kehtohosi katsoivat,

sa lapsi rakkautemme.
Sa Suomen nuori vapaus,
sa nuorten usko, odotus,
et hyljännyt sa
meitä.
Yön tähdet kylmät, korkeat
on aseitamme siunaavat
ja
vapautemme teitä!
O HERRA, SIUNAA SUOMEN KANSA
(Virren 339 mukaan)
O Herra, siunaa Suomen kansa,
suo sille armos runsaus,
suo sille
lohtu haavoissansa
ja tuskassansa unohdus.
Pois pyyhi vedet
silmiemme,
pois veritahrat tannertemme.
Sun voittos päivän huomenessa
suo että suureks Suomi sais,
suo
että kahleen kirvotessa
myös orjan mieli kirpoais,
suo meille voima
voimastasi
ja valkeus sun valostasi.
Sa siunannut oot aseitamme,
kun pakoon lyötiin vainon yö,
myös
siunaa rauhanaskartamme,
tee kaunihiksi kansan työ.
Miss' äsken
hurme maata kasti,
suo oraan itää runsahasti.
O Herra, siunaa Suomen kansa,
suo sille voimas runsaus,
se kaikiss'
että vaiheissansa
ois oma kansas, valittus.
O Herra, kalliimpana
saamme
sun kädestäsi synnyinmaamme.
Huhtikuussa 1918.
LEIJONALIPPU
Sua, Suomen Leijona, tervehdän:
miten säilässäs aurinko palaa!

Ylös vapauden päivähän
sinun voimas vangitut halaa.
Olet karaistu

kentillä taistojen,
olet elänyt vainojen aikaa,
läpi veristen
vuosisatojen
sinun säiläs säihkyy ja kaikaa.
On Reinin rannoilta Tonavaan
nimes kerran pelkoa tuonut,
ja tanner
Puolan ja Bööminmaan
on hurmehestasi juonut,
ja syvälle Balkanin
metsihin
sinun kunnias jäljet johtaa
ja päivät Narvan ja Lützenin

ne kruunusi kivinä hohtaa.
Sua, Suomen Leijona, tervehdin!
Taas voimasi valveutuvat,
ja
sadoin ja sadointuhansin
rivit takanas taajentuvat.
On
vapaudenpäivästäs
sana hiihdetty salosta saloon:
koko kansa sun
seuraa jälkiäs,
joka sydän on syttynyt paloon.
On sinuun kansa katsonut
surun, tuskan päivänänsä:
veri usein on
taljasi tahrannut,
ei häpeä ikänänsä.
Nyt takanas kulkevan
miljoonain
nään loistos ja kunnias tiellä,
sydän yks, veri yks on
heillä vain,
vala yksi veressä heillä.
Sinä Suomen Leijona, mahtias
ei enää maahan syöstä.
Sinä katso:
kunniavahtinas
ovat urhot kumpujen yöstä.
Sun lähelläsi ma Lallin
nään,
jok' ei kärsinyt vierasta miestä,
ja Pentti Poutun harmaan pään,

joka uhmas herrojen iestä.
Ja Ilkka hymyten kaulastaan
pois hirttonuoran heittää.
Stålhandske
rintansa haarniskaan
hän haavainsa kunnian peittää,
ja nuoren
Schwerinin kulkevan
nään vierellä vanhan Drufvan
ja väärää jalkaa
astuvan,
kuten aina, ma nään Sven Dufvan.
Sinä Suomen Leijona, valtainen
on saattoväkesi luku:
sua seuraa
raatajat korpien
ja Paavo ja Paavon suku,
joka vakoonsa hukkaan
kylvänyt
jyvän köyhän on monen kerran
ja aapisen puuhun
veistänyt
ja vuottanut ihmettä Herran.
Sua, Suomen Leijona, tervehdän:
miten säilässäs aurinko palaa!


Ylös vapauden päivähän
sinun voimas vangitut halaa.
Oi, Suomen
Leijona, nähnyt oon
sinun kunnianpäiväsi koiton.
Sinä johdat
ihanaan taisteloon,
sinä annat vaaran ja voiton!
RUNO SUOMEN VAPAUDELLE
Vaikene, arkinen askar ja vaikene, toivo ja kaipuu,
hetkeks hiljetä suo, Aika, sa hyrskyvän vuos,
ett' olis silmämme tyyni
ja ett' olis tahtomme suuri
hetkellä täyttymyksen, hetkellä vuossatojen,
ett' olis rintamme kirkas
ja mielemme onnelle altis,
aika kun täytetty on, suurin kun hetkemme löi.
Oi Vapaus, sinä
kaivattu, korkehin tähtien alla,
niin sinä saapunut oot, luonamme, armahin, oot,
untemme morsian,
vuossatain kaivattu, silmäimme soihtu.
Katso, sun hurmastas lyö joka rinnassa syön,
katso, sun askeltes tietä
nyt riemun kyynelet kastaa.
Miss' oli orjuus ja yö, valkeus on, vapaus.
Emme sun päätäsi, Korkea,
maisin kukkasin kruunaa,
laakerit, ruusustot, meillä ne kasvanut ei:
nostamme kulmilles,
Korkea, kansamme kärsimys-kruunun.
Kyynelin, hurmehin sen vuossadat on silanneet,
on mykät vuossadat,
on sukupolvet vain sua varten.
Toivomme ollut sa oot, uskomme ollut sa oot.
Oi vapaus, sinä
kaivattu, korkehin tähtien alla,
luoksemme tullutko oot, täälläkö luonamme oot?
Vuotettu keskellä
pitkien vuossatain, keskellä öiden,

täällä sa luonamme oot, ainoinen, viivy sa myös!
Sormin viilennät
sinä, Korkea, otsamme polton,
orjuuden häpeän pois olet pyyhkinyt, pois.
Meitä sa siunaa, Korkea,
jotka sun kasvosi näämme,
aika kun täyttynyt on, vuossatojen odotus,
siunaa vainajat, jotka sun
uskossas kuolohon nukkui,
vainajat mullassa maan, jotka ei kasvojas nää,
siunaa nouseva polvi ja
myös suku syntymätönten,
jotta sun voimastas voimamme kasvava ois,
siunaa kättemme työ,
jota äsken kahlehet kytki,
aivoituksemme suo nousta sun korkeutees,
miss' ovat viisaus, voima
ja lempeys, oikeus yhtä.
Katso, sun alttarillas uhrimme aina on uus,
katso, sun eessäsi seisten
me vannomme kansana tässä:
vain yli rintamme käy luoksesi sortajan tie,
vasta kun viimeinen
käsivarsi on kahvassa miekan
uupunut taistellen, vasta kun viimeinen
on pisar hurmetta vuotanut,
Korkea, kasvojes eessä.
Sillä sa kallehin oot, orjuuden kaivattu oot,
sillä sun kruunus on
ostettu vuossatain kärsimys-lunnain,
ostettu on unelmin, hurmehin, huokauksin.
Kaunis on elo, kuolema, Korkea, kasvojes eessä,
helppoa nukkua on mullassa maan vapahan.
Oi Vapaus,