Elämäni | Page 8

ajattelin: »miksikähän ihmiset
niin sanovat?» mutta tunnustaa täytyy, että semmoiset mielistelemiset
kiihoittivat omarakkauttani. Kerran satuin menemään erään pajan
ovelle, jossa seppä takoi kumppalinsa kanssa jotakin raudankappaletta.
Heti seppä kysyi minulta: »arvaasta, Pekka, mikä tästä
tulee?»--»Valinkauha», vastasin minä.--Seppä sanoi: »Enkö minä sitä
sanonut, että tuo poika on viisaampi kuin ne kymmenkunta aikamiestä,
jotka tästä lähtivät, eivätkä yksikään arvanneet».--Kerran eräänä
pyhä-iltana oli koko puhtokunnan väki koossa erään talon tuvassa, ja
kun minä menin sisälle, sanoi joku joukosta heti minulle: »sanosta,
Pekka, mitä se on: maailman levyinen, lehden kevyinen?»--Se oli ollut
kaikkien arvattavana, eikä kukaan ollut voinut sitä selvittää. Kun olivat
nähneet minun tulevan, oli joku ruvennut väittämään, että minä sen
muka arvaisin, jonka tähden heti tultuani tehtiin kysymys.--»Eihän
mikään ole leveämpi ja keveämpi savua», vastasin minä vilkkaasti.
Yleinen nauru ja ihmetteleminen palkitsivat vastauksen.--Minä ajattelin:
»kumma kun ei nuo tuota arvanneet!» Sillä tavoin rupesin vähitellen
saamaan arvoa ja tulemaan ihmiseksi, joka ei ollut itseltäni
huomaamatta.
Nyt tuntui olevan asiat jotenkin hyvin: oli murheeton ruoka, ja
kerjäläispojan nimi näkyi vähitellen haihtuvan, ja samassa ylönkatse
vähenevän, ja kumminkin nyt alkoivat paljoa vaarallisemmat ajat, kuin
ennen olivatkaan arvottomana ollessani.
Jumalaapelkääväisten vanhempaini hellä ja tarkka vaarinpito ja
valvominen olivat osaksi estyneet senkautta, kun olin poissa heidän
silmäinsä alta, vieraan palveluksessa, ja minä olin joutunut niinkuin
pisara mereen, maailman pahentavaisten hyrskyjen valtaan, jonka
hedelmät pian alkoivat itää ja orastaa. Tosin vanhempani varasivat aina
minua, kun näkivät, kaikesta pahasta, mutta ne varoitukset olivat
harvinaisemmat, kuin sen koulun oppi, jossa nyt olin. Siihen aikaan oli
elämä kovin raakaa pitäjäässämme. Pääasiallisempia tehtäviä nuorisolla
oli: kortinlyönti, juominen ja tappelu.
Tappelu oli niin valloillaan, että kyläkunnittain tapeltiin, joissa olikin
väkeä niinkuin sota-armeijoissa, ja siellä oli pienet poikasetkin

joukossa oppimassa kaikkea pahaa: sadatusta, rivosanoja, juopumista
j.n.e.p. »Tansseja» pidettiin joka pyhä-ilta, jossa aikaihmiset useinkin
pieniä poikia tappeluttivat nappi- ja lanttipalkalla, ja niin harjoittivat
näitä pieniä »rekryyttejänsä» pienestä pitäin siihen inhottavaan ja
ihmisyyttä häpäisevään paheeseen. Sitä pahetta käsikädessä autti
juopuminen, joka kävi hyvin laatuun, kun kotitarpeen-viinanpoltto oli
yleinen, ja paloviinaa oli joka talossa ja mökissä; välttämättä sitä oltiin
niin hyvät ja tarjottiin pienemmillenkin, varsinkin niille, jotka olivat
usutetussa tappelussa voittaneet. Mutta onneton se, joka tappelussa
joko jäi tappiolle taikka pakeni; sitä pilkattiin, rääkättiin ja kiusattiin
miten osattiin: »tuohan on kurja pelkuri, kunnoton raiska, josta ei tule
pahaistakaan miestä».--Se oli useinkin loukkaavampi, kun
kerjäläispoikaakin kunnioitettiin, jos hän vaan voitti tappelussa.
Kummako sitten jos koki tapella, jos se olisi ollut
vastenmielistäkin.--Kortinlyönti oli niin valloillaan, että joka
poikanulikan lakkarissa oli kortit, eikä muuta tehty pyhäöinä ja
pyhäpäivinä kuin juotiin, tapeltiin, taikka pelattiin
kortteja!--Semmoinen se koulu oli, johon nyt jouduin.--Se ei ole
kummakaan että se niin oli, sillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään
sivistyttävää maallista kirjallisuutta eikä kansallisia sanomalehtiä, ei
minkäänlaisia kouluja j.n.e., eikä hengelliset kirjat ja kristillisyys
yksistänsä voineet tyydyttää nuorison kaipaavaa henkeä, täytyi hakea
huvitusta jostain, ja se meni paremman ohjauksen puutteessa väärälle
uralle. Ainoat kirjat siihen suuntaan lienevät olleet siihen aikaan:
Jutén'in »Pila pahoista hengistä», ja »Hoberg'in äijä», jotka jokainen
osasi ulkoa, mutta jotka taikamaisen ja kelvottoman sisältönsä puolesta
eivät liene kansaa paljon sivistäneet. Kun näin oli asiat, ei ollut
kansassa mitään kansallishenkeä, ei mitään käsitettä oikeuksistaan ja
velvollisuuksistaan, elettiin vaan melkein niin kuin
luontokappaleet--semmoinen aikakausi se oli!--Tämä raakuus ei ollut
minuunkaan vaikuttamatta; kortinlyöntiin taivuin näin. Erään
»seksmannin» talossa keitettiin »potaskaa» yöllä, johon kokousi
poikaviikareita »valvomaan», minä muiden muassa; kirkonmiehen
pojalla oli kortit, joilla ruvettiin pelaamaan; ne olivat ensimmäiset,
jotka eläissäni olin nähnyt--voi kuinka ne olivat mielestäni kauniit!
Niissä näin kokonaiseen ihannetaiteen!--Pyydettiin minuakin
pelaamaan, johon suostuin jos kohtakin pelolla, että jos joku sattuis

näkemään ja sanois vanhemmilleni--se oli omantunnon ääni, joka
minua varoitti pahasta, vaan jota minä en totellut. Kortit sekoitettiin,
jaettiin ja niin minäkin sain osani, jonka muassa »pata-ässän». Minun
vuoroni oli ensin lyödä, ja ensimmäiseksi löin esiin ässäni, tottahan se
oli halvin. Kaikki nauroivat minun yksinkertaisuuttani, mutta se oli
kumminkin anteeksi annettavaa; minua ruvettiin uskollisesti miehissä
opettamaan, ja ennenkuin yö oli lopussa, ei minulle piisannut yksikään,
ja valitettavasti siitä eteenpäin tiesin kyllä mikä ässällä on virka. Siitä
ajasta eteenpäin en tehnyt yhtään muuta joutohetkinä ja pyhäpäivinä,
kuin löin kortteja toisten poikain kanssa monena vuonna! Vanhemmat
ihmiset eivät kyllä sitä suvainneet taloissa, vaan heitä vältettiin
menemällä yöksi talvella pirtteihin, kesällä metsiin, ja syksyin lyötiin
kortteja lämpimissä riihissä. Siitä kadotuksesta pelasti minun vihdoin
seuraava tapaus: Minä hankin itselleni kortit ja olin mies mielestäni.
Menimme siis eräänä pyhänä keväillä, erääseen kaukaiseen riihen
kortille, joukon miehissä.
Kuka lienee ensikerran ilmoittanut vanhemmilleni, sillä he asuivat
ulottuvissa, että siellä lyödään korttia ja poikanne paraana miehenä.
Kun me olimme parhaassa touhussa, isossa ympyrässä, riihen ovi
keskellä pöytänä, jyrähti halon lyömä riihen seinään, ja samassa
tuokiossa oli äitini erään emännän kanssa riihen ovella. Se oli niin kuin
salahman isku kaikkiin, ja yksi hyppäsi sinne, toinen tänne. Enin osa
töytäsi ovea kohden, työnsivät eukot syrjään ja niin pääsivät karkuun.
Erään karkureista saivat eukot niskasta kiinni ja sanoivat: »anna
sukkelaan ne kortit tänne».--Karkulainen sanoi hätäyksissänsä: »ei