Elämäni | Page 9

minulla ole kortteja, Pekalla kortit ovat».--Minä en tohtinut paikalta
liikkua, sillä minun oli paha omatunto ja häpeä vallanneet. Kaikkein
mentyä ja minun vaan jäätyäni, rupesivat he minun kimppuuni. Äitini
otti minua kauluksesta kiinni ja sanoi: »anna sukkelaan kortit
tänne!»--Minä annoin empimättä. Äitini, pyhässä innossaan, sivalsi
toiseen käteensä halon ja toisella vei minun käteni kiukaan laidalle, ja
uhkasi lyödä käden minulta tuhannen pirstaksi. Minä en yhtään
vastustanut, vaan sanoin nöyrästi: »jos luulette jaksavanne minun
elättää vaivaisena, niin lyökää vaan, omannehan olen, tehkää kuin
tahdotte».--Äitini ei lyönyt, vaan rupesi tahtomaan minua kanssaan

lähtemään kotiinsa, jota käskyä heti tottelin ehdottomasti ja kävelin
äitin jälissä häpeissäni ja lyötynä. Olin siellä sen yötä ja vanhempani
olivat kovin suruissansa langenneesta lapsestansa. He puhuivat paljo
minulle Jumalan pelosta ja ihmisten hävystä, ja erittäinkin äitini itki
paljo lapsensa surkeata tilaa.
Vanhempani suru ja ne neuvot, joita he antoivat, taivuttivat niin mieleni,
että vakaasti päätin heittää kortinlyönnin pois. Mutta sepä ei ollutkaan
niin helppo asia, sillä se oli päässyt kovin jo minussa juuttumaan. Vaan
kun minulle tuli kiusauksen hetket, muistin aina vanhempaini neuvot ja
surut, sillä he olivat herättäneet uudestaan eloon ne siemenet, jotka he
lapsuudesta saakka olivat kylväneet minun sydämeeni, ja jotka
maailman rikkaruoho oli tukahuttanut, ja niin voitin minä vähitellen
pahan taipumukseni.
Tappelumiestä ei kyllä minusta kelvollista tullut, vaikka koulu oli hyvä,
sillä minulla oli jotenkin arka ja hellä luonto, niin että jos vain suinkin
pääsin, turvasin aina pakenemiseen, josta sain monta pilkkaa ja häpeätä
kärsiä. Ainoastaan silloin kuin en päässyt pakoon, täytyi itseäni
puolustaa. Muistan yhden tapauksen, joka osoittaa kuinka vanhempien
ihmisten yllytys on paha nuoremmille. Oli pyhäpäivä, ja eräs
poikanulikka, oikein kiitetty »tappelija», kävi minun päälleni, ja minä
pakoilin minkä voin. Siihen sattui tulemaan setäni, joka sanoi: »mitä
sinä annat tuon ryökäleen käydä silmilles, ota vastaan». Se oli
mielestäni hyvä kehoitus, ja minä pyörähdin heti vihollistani vastaan,
väänsin hänen alleni ja löylytin aikalailla. Ei siinä auttanut viholliseni
sotataito, eikä mikään, sillä olihan setä minua siihen kehoittanut. Jos
hän olisi ottanut kumpaakin tukasta kiinni, pölyttänyt hyvällä lailla ja
päälliseksi häväissyt, niin olisi sekin tappelu jäänyt tappelematta.
Niillä ajoilla olin myös ensikerran juovuksissa. Oli useoita
poikaviikareita, joilla oli viinapullo. He olivat jotenkin hutikassa, ja
minulle niin hyviä, että tyrkyttivät maistelemaan lasistansa. Minä kun
olin tottumaton, otin aika lotkauksen, ja tulin auttamattomasti
juovuksiin. Minä kun sen tunsin, konttasin tallin soimen alle piiloon.
Maailma rupesi pyörimään silmissäni ja kaikki kääntymään
ylön-alaisin; jo rupesi mustenemaan kaikki silmissäni, korvani

rupesivat soimaan kummallisia säveliä, sydäntäni nostatti, ja minä
rupesin ylön-antamaan. Sen tehtyä en jaksanut silmiäni avata, ja joka
luunsolmu vapisi niinkuin kahila.
Se ei tainnut olla miksikään pahaksi, sillä siitä hetkestä tuli viina
kauvaksi aikaa minulle niin vastahakoiseksi, etten silmissäni sitä
kärsinyt; en kuitenkaan kehoita ketään koettamaan tuota vaarallista
konstia, sillä minä olin heittää siihen henkeni.
Se oli surkeaa aikakautta se, ja sittemmin vanhemmaksi tultuani,
murehdin minä usein nuorempain veljeini tilaa, kuinka he jaksanevat
kärsiä kaikki sattuvat kiusaukset ja sorrot.
Niihin aikoihin rupesin oikein toden teolla opettelemaan tupakkia
suussani pitämään. Sehän oli jonkunlainen miehuuden merkki muka. Se
ei ollut mikään helppo asia, sillä väliin oksensin maalle maksan, vaan
täytyihän yhtäkaikki koettaa, jos mieli päästä miesten lukuun.
Olin vielä silloin vähäväkinen, vaan yhtäkaikki minä pantiin yhteiseen
työhön, joka oli senlaista, että kuivattiin erästä järveä, johon kaivettiin
ojaa. Kelvoton kuin olin, nurisivat toiset osakkaat, kun niin kelvottomia
työmiehiä pannaan yhteiseen työhön, joka teki mieleni alakuloiseksi,
mutta minä koetin uutteruudellani palkita voimaini vähyyttä.
Lauvantai-iltana, kun ruvettiin panemaan päivätöitä kirjaan, sanoi
päällikkö: »Pekka saa täydet päivät uutteruutensa tähden, mutta toiset
pojat eivät saa kuin puolen päivää päivästä, ja he kielletään tulemasta
vasta tänne, mutta Pekka saa tulla».--Se oli minusta mieluinen puhe
kuulla, niin arvokkaan miehen, kuin päällikön, suusta. Toiset pojat
kiukkuilivat ja kiroilevat takapuolella ja olivat vihaisia minulle, vaan
minä olin mies mielestäni; sen paremminhan sopi opetella tupakkia
pitämään. Niinkuin luvattu oli, kuljin minä koko syksyn järvi-ojan
kaivossa, ja pidin mälliä poskissani. Sen huomasi päällikkö kerran ja
sanoi: »Älä, hyvälapsi, totuta itseäsi tuohon turhaan tapaan, ei siitä ole
mitään hyötyä ihmiselle, on hänestä: 'huvitusta, hävitystä ja vähän
viivytystä'», mutta minä en totellut sitä viisasta neuvoa, ja opin
vallattomaksi tupakkimieheksi. Jospa silloin tottelin sen viisaan neuvoa,
olisin silloin vielä voinut luopua siitä turmeluksesta, mutta sen totuuden
huomasin liian myöhään, sillä olin kohta 30 vuoden vanha, kun

havaitsin että tupakki on vahingollista, ja silloin tein kaksi kovaa ja
harrasta yritystä kirvoittaakseni itseni irti sen kahleista, mutta turhaan,
sillä tupakinmyrkky oli jo niin yhtynyt vereen, etten voinut sitä
vieroittaa, vaikka toisella erällä olin kolme kuukautta tupakitta.
Himo oli sittenkin yhtä suuri ja siis väkevämpi minua.
Siinä talossa, jossa silloin olin renkinä, oli minun ikäiseni poika, joka
oli ankara tupakkimies; tätä poikaa aina tekee mieleni syyttää omasta
taipumuksestani tupakkiin. Hän oli muutenkin kummallinen
käytöksestään, sillä minä havaitsin, että hän usein petti äitiänsä, (hänen
isänsä oli kuollut) ja oli taipunut ryyppimään salaa; yhden ja toisen
varjon alla keinoitteli hän niin, että hänen äitinsä antoi,