Elämäni | Page 7

varkaus, mursi kovin sieluani ja päälliseksi
oli vielä ruumiillinen kipu tarjolla. »Voi äitikulta!» sanoin minä,
»enhän koskaan ennenkään ole varastanut, enkä nytkään; miten minä
tunnustan itseni syypääksi rikokseen, jota en ole tehnyt, ja kuinka
annan takaisin sen, jota en ole ottanut? Vaikka hengen ottaisitte
paikalla, niin en voi toisin tehdä; tässä minä olen, tehkää minulle miten
tahdotte».--Äiti ei lyönyt muuta kuin sen yhden kerran. Hän nakkasi
kourastansa vitsan pois ja päästi irti minun sen kuultuansa ja sanoi: »En
suinkaan minä rupea lastani vaivaiseksi pieksämään tuommoisten
todistusten nojalla. Minä en ole ikään varasta puoltanut, niinkuin sinä
syytät; laita vaan tukevammat todistukset syytökseesi ja sinä näet etten
silloin jätä rankaisematta, ja toivon että jättäisit meidät rauhaan, sillä jo
nyt on kylläksi».--»Älkää huoliko sen kappaleet, kyllä minulla on vielä
parempiakin keinoja, koska te ette oikeata tottele; minä käyn tulevana
yönä Kiiskin Pekan kanssa kirkkomaassa niin saatte nähdä mitä siitä
seuraa: onko sitten parempi tuoda varastettu kalu takaisin, kaikkein
kivien ja puiden lyödessä, ja jäädä sitten ijäksensä kuoleskelevaiseksi?»
uhkaili päällekantaja.--Äiti rupesi häntä pilkkailemaan: »käy, käy vaan,
vaikka kävisit karjamaassa, oletpa, raukka, hyvin typerä, kun kehtaat
tuommoisia puhua; kyllä minäkin koen olla apuna, että poika pääsee
hyppyyn kun tarvis tulee», sanoi äiti.--Lapsellinen kuin olin ja vähän

taika-uskoisen pelon alla, kysäisin minä: »tekeekö ne syyttömälle
mitään?»--»Ei ne syyttömälle mitään tee», vastasi päällekantaja.--Se
sanoma helpoitti sydäntäni, niinkuin raskas kuorma olisi pudonnut pois
päältäni, ja minä sanoin iloissani pilkallisesti: »kyllä minä koen maata
yötäpäivää vaate päällä, että olisin valmis lähtemään hyppyyn, kun
tarvis tulee».--»Älä ylpeile, p----le», lausui päällekantaja, ja sillä
hyvästijätöllä meni hän pois. Jälistäpäin kuulin että todellakin he olivat
kontanneet kirkkomaassa, sillä kansa oli silloin vielä kotipitäjäässäni,
paremman valistuksen puutteessa, peräti taika-uskoinen, joka kuitenkin
on nyt jo niin hälvennyt, että jos jossakussa havaitaan vihjauskaan
sinnepäin, niin hän joutuu kohta yleisen pilkan esineeksi. Summa vaan
on koko siitä tenhokonstista, ettei ole sen koemmin näkynyt koko
»konninkaisia» eikä »männinkäisiä», enkä ole tullut
»kuoleskelevaiseksi», vaan kuolevaiseksi kyllä jäin sen tapauksen
perästä, niin kuin siihenkin asti olin ollut.
Olen usein miehenä ollessanikin muistanut sitä asiata, ja minua on
kummastuttanut, kun ihmisen kunnia ja terveyskin pannaan alttiiksi, ja
niin siveyttä loukkaavaa meteliä saatetaan pitää niin vähäpätöisen kalun
kuin silainavaimen tähden, ja--todistamattomasti!--Ei muuta
todistuskappaletta kuin omat ennakkoluulot! Se on liika paljon!
Kun mä kerron vielä, miten ensikerran tupakkia panin suuhuni, niin on
lapsuuteni aika kerrottu. Oli »Kataja Jussi» niminen aikamies, joka
kulki kerjäten, se oli kova tupakkimies. Kerran se tuli siihen taloon,
jossa vanhempani asuivat, ja rupesi hakkaamaan kotikasvu-tupakeita.
Olin silloin 10-vuotias. Minä menin kyselemään: »mitä ne ovat?»--
»Kataja-Jussi» rupesi heti hyväntahtoisesti selvittämään: »ne ovat
oikein hyviä, niitä pannaan suuhun ja pidetään vaan suussa; panesta
sinäkin näitä suuhus».--Se kehoitus oli niin ystävällinen ja
hyväntahtoinen, että sitä heti seurasin. Nyt sattui se onnettomuus, että
äiti kutsui minun tykönsä ja rupesi päätäni siivoamaan--ja minulla oli
suu täynnä tupakeita. Minun piti panna polvilleni äidin viereen lattialle,
pää äitin polvilla, jossa hän sitä siivosi. Minulle tuli suu täyteen kuoloa,
että posket olivat kuin puhuttu rakko, enkä tohtinut sylkeä, sillä olin
kuullut äitin sanovan, ettei tupakkia saa panna suuhun, enkä myös
saattanut nielaista, sillä sydäntäni ellosteli. Pidettyäni suussani niin

kauvan kuin suinkin mahdollista, täytyi minun viimein hoilahuttaa
lattialle kaikki mitä suussa oli. Äiti sen havaittuaan, luuli minun pahoin
voivan ja oikaisi minun ylös. Minä seisoin siinä kuoleman kalpeana ja
vapisin. Jo äiti havaitsi että minulla oli ollut tupakkia suussa, ja sanoi:
»eikö tuo ryökäle ole pannut tupakkia suuhunsa, sukkelaan laita itsesi
lattiata lakaisemaan, rangaistukseksi pahasta työstäsi»!--Minä koin
totella, lakaisin ja vapisin; jo rupesin oksentamaan niin kuin pannun
piipusta, enkä pysynyt pystyssä. Nyt kävi äitin sääliksi ja hän armahti
tuota pientä rankaisulaistansa ja laittoi maata. Tauti kyllä parani, mutta
se siemen, joka oli minuun kylvetty, ei parannutkaan niin pian.
Kaukaisiin aikoihin ei se kyllä itänyt, mutta kumminkin se iti, josta
toisten enempi. Tätä olenkin sentähden vaan kertonut, kuinka pahat ja
vaaralliset tavat saatetaan kavalasti istuttaa ja kylvää lapsiin, ja kuinka
lasten kasvatus on tarkkaa ja peräänkatsottavaa.
Loppusumma lapsuuteni ajasta on vaan se, ettei enää tarvinnut kerjätä
sen koommin, jos kohtakin kärsiä, sillä minä aloin työlläni ansaita
elatukseni ja kelvata ihmisille palvelukseen.

NUORUUTENI AIKA
Nuoruuteni ajalta ei ole paljon kerrottavaa, sillä se oli vaan tavallista.
Yhtä ja toista lienee siinä kumminkin muistelemista.
Olin 12 vuotta vanha, kun lähdin vanhempaini tyköä vierasta
palvelemaan ja itse leipääni ansaitsemaan. Ei ne voimat olleet juuri
vahvat ensialussa, vaan niitä palkitsi osaksi uutteruus. En jaksanut esim.
hevosta ajaissani kuormaa nostaa ylös pystyyn, kun se kaatui, vaan
täytyi purkaa ja panna uudestaan, jolla tavoin pärjäsin kuormat kotia.
Työ kävi jotenkin vaivaloiseksi voimain vähyyden tähden, mutta
kumminkin se tuntui hyvältä, kuin elämä oli niin huoletonta; ei
tarvinnut koskaan peljätä: mitä nyt syödään, sillä ruoka oli pöydällä
aina valmis aterian aikana. Tuntuipa siltä että olin tullut yhden luokan
korkeammalle, sillä enhän enää »kerjäläispoika» ollut.
Niin kuluivat vuodet. Usein ihmiset sanoivat: »tuo poika on oikein

viisas, sen pitäisi päästä kouluun». Minä