Elämäni | Page 6

ja kaikki oikein päin», muistutti opettaja.--»No
sepä nyt on kumma», ajattelin minä, kun ei ne tulleet kelvollisia, ja niin
tarkasti kun minä niitä koin tehdä!»--Toisena iltana menin taas
opettajan tykö työni kanssa, ja opettaja sanoi että kirjaimet ja numerot

olivat nyt kaikki oikein päin ja paljon paremmat kuin eiliset; se tuntui
hyvältä. Minä kysyin nyt opettajalta: »miksi pidetään kaksi peetä ja
kaksi teetä ja koota?»--»Siksi niitä kutakin pidetään kaksi, että herrat
pitävät toisia ja talonpojat toisia kirjaimia», selitti opettajani toimessaan.
Luultavasti teki opettajani selvityksensä semmoiseksi siitä syystä, kun
ei itsekään tiennyt asiata paremmin, vaan pitäähän opettajan selvittää
oppilaisensa kysymykset--kuinkas muuten! Selvitys ei tyydyttänyt
minua. »Miksi herroilla pitää olla erilaiset kirjaimet kuin muilla?»
kysäisin taas.--»No etkö sinä näe, että herrat ovat muutenkin erilaisia
kuin muut ihmiset? Niillä on helpommat päivät, parempi ruoka,
paremmat vaatteet, ja päälliseksi ovat he oppineita», selvitti taas
opettajani, ja se selvitys riitti. Olinhan omin silmin nähnyt kuinka suuri
väli oli esimerkiksi oman perheeni ja herrasperheitten elämän välillä, ja
minua oikein hävetti kun meninkään kysymään semmoisia asioita,
joiden olisi pitänyt olla itsestänsäkin selvät. Tosin vielä yritti mieleeni
tulemaan semmoisia kysymyksiä kuin: »kun kerran herroilla on
joitakuita eri kirjaimia, miksi ei heillä sitten ole kaikki erilaisia?»--vaan
ei nämät epäiltävät kysymykset saaneet kauvan sijaansa, sillä opettajani
oli antanut selvityksen ja sitä on uskominen, kuinkas muuten!
Tätä seikkaa olen monasti ajatellut ijällisempänäkin, ja olen aina tullut
siihen päätökseen, että jos opettajani olisi ollut oppineempi, niin olisin
kaiketi tullut paremmaksi oikokirjoituksessa kuin olen, ja että
opettajaksi pitäisi aina valita, olkoon koulun kuinka halpainen tahi
ylhäinen tahansa, niin oppineita opettajia kuin suinkin mahdollista, sillä
»kuinka taitaa sokea sokeata taluttaa?»
Niin, kumminkin opettelin kirjoittamaan, ja kuukauden päästä voin
vanhemmilleni näyttää omakätisesti kirjoitetun nimeni paperilla, josta
vanhempani suuresti ihastuivat, ja Junnu sai puolenriksiänsä.
Semmoinen se oli se kouluni, jossa en juuri hääviksi tullut, mutta
kumminkin olin nyt jo, en ainoastaan luku-, mutta myös
kirjoitus-mieskin, ja nyt olivat lumihanki ja kirjankannet hädässä.
Vanhempani eivät ymmärtäneet kieltää minua sotkemasta kirjan kansia,
sillä olihan se heille iloinen asia, kun heillä oli niin oppinut poika, joka
kirjoitteli kirjan kansiin. Vielä nytkin näkyy kirjain kansissa niitä
sotkuja, jotka eivät suinkaan kiitä tekijäänsä.--Semmoisen

kustannuksen minun isäni teki minua kouluttaissaan, mutta sen luulen
olleen ainakin yhtä ison, kuin köyhän lesken »ropon» panon
uhriarkkuun, sillä isäni ei suinkaan maksanut puoltariksiään siitä mitä
hänellä liiaksi oli. Ja jos kohta kouluni ei ollut sen pätevämpi, ja jos en
siellä sen paremmaksi tullut, niin opin kumminkin siellä jotain, jota
eivät kaikki muut kansalaiseni olekaan saaneet oppia, nimittäin
kirjoittamaan.
Lapsuuteni aikana oli minulla kerta vielä kova koetus, joka ei mene
mielestäni niin kauvan kuin elän. Minä olin poissa vanhempaini tyköä
koko talvikauden, eräässä talossa hevosta toisen jälkiin ajamassa,
ansaitakseni sillä tavoin ruokani. Se talo oli niin lähellä vanhempani
majapaikkaa, että kuljin heidän tykönänsä yötä.--Olin silloin 12 vuotta
vanha. Erään kerran oli häät ylipäässä pitäjäästä, ja sen talon tytär,
jossa olin hevospoikana, oli myös häihin kutsuttu. Hänellä oli
kyytimiehenä nuori aikamies, erään talon poika. Häiden loputtua kun
he myöhään illalla tulivat kotia, ei kyytimiestä päästetty yötävasten
pois talosta.
Minä, joka olin talon »asiapoika», päästin vieraan hevosen, panin sen
talliin, syötin, juotin sen hyväksi, jos hyväksi, korjasin värkit ja reen
hyvään talteen, jonka tehtyä sain iltaseni ja menin kotia hyvällä
omallatunnolla, niinkuin ainakin. Aamulla aikaisin tulivat mainittu
kyytimies ja talon renki vanhempani tykö, ja sanoivat että minä illalla
olin varastanut kyytimiehen siloista avaimen--hänen hevosellansa oli
talvisilat--ja pyysivät hyvin laupiaasti, että minä antaisin hyvällä pois
silain avaimen, niin silloin ei muka seuraisi mitään pahempaa. Minä
olin niinkuin ukkosen iskemä, niin hämmästyin minä tuosta äkillisestä
ja kunniaa loukkaavasta syytöksestä. Tietysti minä hyvin punastelinkin,
jota usein pidetään varmana syyllisyyden merkkinä, mutta tällä kerralla
se oli ainakin petollinen: saattaahan kunniallinen ihminen punastua
paljaasta raa'asta syytöksestä, olematta silti viallinen.
Minä en voinut muuta lausua puolustuksekseni kuin: »en minä ole sitä
ottanut». Mutta se ei tyydyttänyt päällekantajaa. »Näkeehän sen, koska
niin punastelit ja hätäilet, että sinulla se on silain avain, ja eihän se
mihin ole joutunut, sinä kun illalla korjasit hevosen värkit. Laita vaan

avain kiiruusti tänne, taikka...», kuului päällekanne, niinkuin ukkosen
jyrinä.--»En ikänä minä ole tavannut pojassa sitä vilppiä, sillä me
olemme pienestä pitäin opettaneet häntä pitämään toisen omaa pyhänä»,
sanoi äitini.
»Haa, sinä puolustat varasta ja vahvistat sitä vielä sikiössäs lujemmaksi;
kyllä sen vielä näet kun varsasi paalussa riippuu; parempi olisi jos
ottaisit häntä niskasta kiinni ja antaisit selkään oikein oikeasta kädestä,
koska ei hän muuten tunnusta, taikka jos et sinä sitä tee, niin kyllä minä
sen seljän kypsytän», sanoi taas päällekantaja.-- Se loukkasi äitini
kunniantuntoa. Hän meni ulos ja toi tullessaan tyven puolen
perävitsasta, sieppasi minun niskasta kiinni ja löi kerran selkääni ja
kysyi: »oletko sinä ottanut sen avaimen? tunnusta paikalla, taikka minä
muokkaan sinun niin, ettet paikalta pääse, tunnusta heti», ja häristeli
kepillänsä.--Sitä tuskaa ei arvaa kukaan muut kuin kokenut, joka
minulla silloin oli: karkea, raaka, kunniata loukkaava, syytön syytös
niin rumasta rikoksesta kuin