Elämäni | Page 4

sitä välttämään, ja he ovat minun koetelleet, voipihan sen uskoa, että he
pitävät minun rehellisenä lapsenaan. Missä olisi maailmassa heidän
vertaansa?» Nämät ajatukset lensivät nopeasti pääni ympäri, ja pian oli
suru haihtunut. Lähdin siis mainitun akan kanssa kotia koti. Yhtäkaikki
peloitti minua mennessäni: »Jos ei olisikaan paremmasti asiat
vanhemmillani kuin lähteissäkään, niin olisi sama leikki edessä.--Mutta
vähä lukua, ei nyt saa ajatuksia niin pitkälle päästää, saanhan ainakin
olla yötä rakasten vanhempaini luona, ja se kannattaa».--Ilta ja koti

lähenivät. Tykyttävin sydämin lähenin huonetta, jossa vanhempaini
asuivat. Sieltä näkyi valkea, olivathan siis kotona. Astuin sisälle: isä oli
pärevalkean ääressä, puhdetöikseen kutomassa seulanpohjaa,
ansaitaksensa silläkin jotain; äitini kehräsi kylän kehruuksia. Heti kun
havaitsivat minun, ihastuivat he, että tulin kotiin. He sanoivat kovin
murehtineensa minua, kun tiesivät kuinka vastenmielistä minusta
kerjuu oli; se kuului joltakin. Äiti tuli heti riisumaan vaateriepujani ja
kylmettyneitä kenkäresujani päältäni, toimitti minua lämmittelemään,
ja kyseli matkani kuulumisia. Itku silmissä kerroin minä hyvät ja
huonot puolet. Silloin äiti sulki minut syliinsä ja sanoi: »Jumalan avulla
ja kättemme työllä toivomme voivamme yksissä elää, jos ei lihavasti,
niin kumminkin laillamme. Koetetaan yhdessä elää, ettei sinun tarvitse
kärsiä niin paljon pahain ihmisten sortoa ja pilkkaa. Jos emme voi
yhdessä kohden elää, voimmehan ainakin kuolla».--Se tuntui joltakin.
Koti olikin rikastunut sillä aikaa, kun olin kerjuulla. Siihen aikaan oli
vielä kotitarpeen viinanpoltto voimassa, ja sitä koettiin polttaa uskolti,
katsomatta oliko siihen varoja taikka ei, ja silloinkin, vaikka kova
köyhyys rasitti maakuntaa. Vanhempani olivat saaneet eräästä talosta
rankinsakoja, ja siihen joitakuita kappoja oikeata viljaa höystöksi, ja
niin olivat he leiponeet koko leipomuksen leipiä. Voi kuinka rikkaalta
nyt näytti, kun oli omasta varasta koko vartaallinen leipiä; jos kohtakin
rankinsakoisia, olivathan ne kumminkin aivan omia. Isä oli myös jo
niin parantunut, että kykeni työhön, ja kulki eräälle talolle metsässä
hakkaamassa. Isä oli metsäretkillään jolloinkin pannut ansoja
moniaisiin katoksiin, ja juuri sinä iltana, kun minä kotia tulin, sattunut
saamaan katoksestaan metson, joka maata pätkötti lattialla. Voi! Kenen
oli parempi olla maailmassa, kuin minun silloin oli: vanhemmat olivat
hyvät ja rakkaat, leipiä oli orrella ja leivän särvintä lattialla, ja niin
olivat huomisen päivän surut poistetut!
Muutoin alkoi nyt onni olla myötäisempi. Sen talon isäntä, jossa
olimme huonemiehinä, pudotti seuraavana päivänä pappilan
rautakangen joen pohjaan, avantoa avatessaan, eikä saatu sitä ylös,
vaikka puoli päivää yritettiin. Isäntä sanoi viimein minulle, tarjotessani
itseäni kankea ylös-ottamaan: »Jos vaan saat sen kangen ylös, niin saat
vankan sangollisen potaattia».--Se oli minulle mieluinen sana, sillä
minulla oli keino muka valmiiksi mietitty kangen ylössaamiseksi.

Juoksin siis noutamaan pitkän saikaran, köyden ja kivimukulan, sidoin
köyden toisen pään saikaran päähän kiinni, ja kivimukulan köyteen,
parin sylen päähän saikaran päästä--sillä minulla oli salainen aavistus,
että kanki oli pohjassa pystyssä--työnsin joen pohjaan sen saikaran
pään, johon köysi oli sidottu, ja aloin sillä kiertää avannon kohtaa.
Aikani kierrettyä rupesin junnaamaan ylös, ja hei!--kanki tuli
ensikerralla ylös, ja potaattisanko oli minun. Hätäkö elää: leipää, lihaa
ja potaatteja!
Vanhemmillani oli eläiminä moniaita lampaita. Näiden lampaitten
elatusvaroja lisätäksensä, toi isä metsästä tullessansa useinkin nuoria
haapoja, ja kuori niitä iltamilla hienoiksi siepaleiksi, joita lampaat
söivät ahnaasti. Kerran niitä katsellessani, johtui mieleeni ruveta
pukartamaan umpipuusta jotain pienen astian tapaista. Aikomisesta
työhön, ja huomenna minulla oli pikkuinen kiulu. Ei se ollut juuri
sievän näköinen, vaan sinne päin se kumminkin oli. Illalla saatin
näyttää isälle, että minäkin olin jotakin tehnyt. Isä katseli teostani, ja
sanoi: »rupea koittamaan työtäs siistimmäksi, tee niitä enempi ja vie
pappilan lapsille sitten kaupaksi».--Minä ilolla lupasin koettaa.
Huomenis-päivänä toi isä metsästä raaka-aineita nuorelle
tehtailijallensa, ja minä rupesin innolla työhön, jossa isä ohjaili minua.
Viikon päästä oli minulla valmisna koko joukko sieviä, umpipuusta
tehtyjä, pieniä astioita, jotka hyvin sopivat lasten leikkikaluiksi. Oli
lauvantaipäivä, ja pyhä uhkasi tulla leivätönnä perheeseen; mutta
minulla oli kaupanhalua, läksin siis onneani koettelemaan pappilaan.
Pappina oli silloin pitäjäässämme oikea köyhäin isä, yli koko maamme
tunnettu Jonas Lagus. Menin lasten tykö ja esittelin asiaani. Lapset heti
ihastuivat tuomiini kaluihin ja pyysivät vanhempiansa ostamaan niitä
heille. Pastori kysyi: mitä minä tahtoisin --astioillani?--»Kun saisin
vähän leipää ja kaloja, ei ole kotona ruokaa», vastasin minä.--Sen
kuultuansa antoivat he minulle niin paljo leipiä, hyvän joukon silakoita
ja palasen lihaa, etten saattanut niitä kantamalla viedä kotiini, vaan
minun täytyi ottaa kelkka pappilasta lainaan. Päälliseksi pyysivät he
että tekisin heille vielä paljon semmoisia pieniä talous-astioita ja muita
leikkikaluja, sillä pastorilla oli paljo pieniä lapsia, ja että rupeaisin
tuomaan heille lattiahakoja kahdesti viikossa, jonka pyynnön
ilomielellä lupasin täyttää.

Ei kukaan liene iloisemmalla mielellä koskaan rientänyt kotiaan, kuin
minä nyt riensin, kun tiesin keventäväni vanhempaini surun huomisesta
päivästä. Kyllähän se tuntui mielessäni, etten ollut saanut kaikkea
hyvyyttä ansioillani, vaan se kumminkin lohdutti mieltäni, etten ollut
sitä suoraan kerjännyt. Vanhempani olivat ilosta tukehtua, kun näkivät
mitä minä toin, ja kun kerroin kuinka minua pyydettiin tekemään vielä
lisää astioita ja muita leikkikaluja, ja hankkimaan lattiahakoja, niin
puhkesivat he kyynelsilmin kiittämään pappilan väkeä, ja minäkin
sanon vielä nytkin: »Jumala heitä siunatkoon!»
Minä rupesin kohta työhön. Silloin alkoivat pappilan lapset