Elämäni | Page 3

unta: minä olin
olevinani isäntänä ja kylvävinäni siementä suurella vainiolla omaan
peltooni, joka oli hyvässä voimassa ja järjestyksessä. Herättyäni tuntui
uneni jotenkin lohdulliselta, ja ajattelin: »Kävisköhän niin, että olisin
maailmassa vielä isäntänä?»--Kukas ei tulevaisuuttansa mielihyvällä
toivoisi hyväksi?--Aamulla nousivat matkamiehet niin kuin talon
väkikin ylös, ja matkamiehet hankkivat lähtöänsä. Yksi matkustaja oli
yön tienoona kadottanut kintaansa, ja niitä haki sekä talon väki että
matkamiehet, eikä niitä löytänyt kukaan. Viimein minä satuin
havaitsemaan, että kadonneet kintaat olivat erään kakluunin takana
puitten alla. Niinkuin olisin suurenkin aarteen löytänyt, sieppasin minä
kintaat, ja juoksutin ne kaipaavalle matkamiehelle. Minä toivoin että
hän olisi ainakin hyvästynyt, kun sai kintaansa, mutta sen sijaan että
hän sen olisi tehnyt, löi hän niin kovasti minua kasvoille, että lensin
kintaineni päivineni toiseen seinään, ja alkoi veri purskua suun,
sieraimen kautta. Sitä tehdessään kirosi hän kauheasti, että »tuo
kerjäläispoika, sen vietävä, oli varastanut minun kintaani». Minun
tapasi paikalla valtava itku, joka onkin ainoa turva vähäväkiselle,
syyttömästi vääryyttä kärsivälle. Kaikki läsnä olevat, sekä talonväki
että matkamiehet, kauhistuivat hänen tekoon, ja rupesivat minun
puolestani vaatimaan häneltä hyvitystä, sillä tavalla, että hän maksaisi
minulle jotain, kun hän oli niin hävitön ja löi minua niin kovasti siitä
hyvästä työstä, että minä hänen kadonneet kintaansa löysin. Mies oli
pahemmassa kuin pulassa raivostuneen joukon keskellä, mutta ei
ruvennut mihinkään maksoon--lieneekö ollut millä maksaakaan--
vetäysi takaperin vaan ovelle, hyppäsi ulos, siellä rekeensä, löi
ruoskalla hevostaan ja niin meni. Sen tapahduttua rupesivat talonväki ja

matkamiehet kokoilemaan minulle muutamia vaskirahoja ja antoivat
eväsleivistään minulle useoita leivän puoliskoita, osoittaaksensa sillä,
etteivät he suostuneet tuon miehen ilkitekoon. Nämät lahjat tuntuivat
minusta jonkunlaiselta, mutta liika kalliisti ostetulta hyvitykseltä; lyönti
se olisi mennyt lyöntinäkin, mutta syyttömästi varkaaksi soimaaminen,
se oli mielestä menemätön. Siitä opin sen, etten ketään ihmistä, olipa se
sitten kuka tahansa, ole syyttänyt varkaaksi, vaikka asia todeltakin
näyttäisi, ennenkuin se on todistettu.
Samana päivänä, kun lähdin siitä talosta, tapasin kaksi muuta tuttua
kerjäläis-poikaa, joka oli olevinaan koko lohdutus minulle, kun
muitakin oli samassa kadotuksessa; päätettiin siis lähteä yksissä
neuvoin onneansa koettelemaan. Mutta pian havaitsin ettei tämä uusi
kumppanius ollutkaan minulle miksikään hyödyksi. He olivat tottuneet
valehtelemaan ja näpistelemään, ja jos minä heitä siitä muistutin, sain
kohta korvilleni. Taloissa kun oltiin, ja kun meitä käskettiin johonkin
asiaan, lykkäsivät he tavallisesti aina asian teon minun niskoilleni,
sanoen silloin aina minua vahvimmaksi; mutta kun oltiin itseksemme,
silloin he antoivat minun tuta, että olin kehnoin. Ei tuntenut hauskalta
sekään. Kerran kävi niin, että meitä ajettiin takaa varkauden tähden, ja
takaa-ajajat löysivät piippunsa toverieni lakkareista! Siinä täytyi
minunkin, vaikka olin asiasta tietämätön, seisoa syynin alla, niinkuin
kaakkiin tuomitun, ja piipun löydyttyä--vaikka se ei häävi ollut, vaan
piippu se kumminkin oli--ottaa korvilleni niinkuin toistenkin. Kuinkas
muutoin: olimmehan me kerjäläispoikia ja vielä varkaitakin, mitäpä me
olimme yksi toistansa parempia--saada meidän kaikkein piti!--Kun
tämä uusi seurue tuntui niin hankalasti rupeavan vaikuttamaan
vastaisiin toimiini, päätin erauta koko »kumppaljuunista». Kun
taloudessamme ei ollut mitään jakamista, sillä itsekullakin oli tavaransa
omassa pussissaan, erkausin heistä ilman keskustelutta, siten että lähdin
erihaaralle heidän tietämättänsä. Nyt kyllä loppuivat ilkeydet
vähemmälle, mutta taas rupesi tilani minua kovin surettamaan. Näin
mennessäni talosta taloon, pyytäen armoleipää, tapasi minun eräänä
päivänä erin-omainen murhe, joka ei haihtunut millään tavoin. Aina
vaan kohosi rinnassani itsearvoni tunto siinä muodossa, että jos
pääsisin jotenkin siihen tilaan, että saattaisin omalla työlläni ansaita
elatukseni, eikä tarvitseisi kuulla kerjäläispojan nimeä ja kärsiä niin

paljon syytöntä sortoa ja pilkkaa!--juuri näitä miettimässä ollessani, tuli
samaan taloon vanhempiani likellä asuva köyhä akka, elatuksen
hankkimisessa hänkin. Heti kun näin hänen, valtasi murhe niin mieleni,
etten voinut enää itseäni pidättää, vaan puhkesin itkuun, jota
salatakseni kytäisin taas porstuan oven taa ja vedin oven eteeni, ettei
minua olisi kukaan nähnyt. Siellä annoin kyynelteni vapaasti vuotaa,
keventääkseni sydäntäni.
Mutta alin-omainen niiskutukseni ei antanutkaan olla minun salassa,
vaan ilmoitti ihmisille, että porstuan oven takana on olento, jolla ei
liene asiat--ainakaan omasta mielestänsä--oikeassa. Yksi ja toinen tuli
minulta kyselemään, mikä minua vaivasi, ja oliko kukaan tehnyt
minulle pahaa? Siinä talossa ei minulle ensinkään tehty pahaa,
päinvastoin olivat he hyviä ja sääliviä ihmisiä, mutta ei sekään auttanut;
kaikki eivät olleet niin. Minä en saattanut itkultani vastata kyselijöille
mitään, niin oli sydämeni täysi. Viimein tuli ennen mainittu köyhä
akkakin kyselemään syytä itkuuni, jolle suurella vaivalla ja änkäämällä
sain sanotuksi taas ne kurjuutta sisältävät sanat: »kun pitää kerjätä».
Minä en saattanut hänelle olla selvittämättä suruni syytä, hänelle, joka
oli minussa surua kiihoittanut ja joka oli minusta kaikkein paras
ihminen tällä kerralla. Kun hän sen kuuli, sanoi hän: »tuo poikaraukka
kuolee tänne surusta ja ikävästä; lähde minun kanssani, minä vien sinun
vanhempaisi tykö vielä tänä iltana».--Eivät kenenkään
kuoleman-alaisen sanat liene soineet paremmalta yhdellekään
murheelliselle sielulle, kuin sen köyhän akan sanat soivat minulle.
»Olihan nyt toivoa päästä kotia--vanhempain luokse, joilla ei liene
paljon minulle antamista eineeksi; vaan sen enempi oli heillä antaa sitä,
mitä vanhemman sydän kätkee. Onhan vanhempain koti vissisti se
paikka, jossa ei luulla minua 'varkaaksi', sillä he ovat minun opettaneet