Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa | Page 7

ja pihlajapehkot, ja se ajatus, että nyt ainakin saan nähdä ukon
hywän Kaarinan. Kehoitin kyytimiestäni, että hän ajaisi nopeammin,
niin kiihkeästi paloi halun pian päästä tuon wanhan, raajarikon ystäwän
luokse. Pian olimme niin likellä, että turwe=tupakin näkyi jo aiwan
selwään.
Minä rupesin aina selwemmästi erottamaan kaikki esineet
turwe=tuwalla ja sen ympäristöllä. Suureksi ihmeekseni huomasin, että
Honka=Kristo oli jo näin warhain ylhäällä; hän seisoi kaswitarhassaan
turwepenkin wieressä, päin siihen. Lähemmäksi tultuani huomasin, että

ukolla oli mustat housut ja liiwit päällä ja korkea, wanha, nukkawieru
sitkohattu päässä; ennestään jo tuttu puku minulle, sillä hän käytti niitä
aina juhlatiloissa; muutoin oli hän paita hihasillaan. Omituisen hauska
oli ukkoa kaukaakin katsella tuossa puwussaan: mustat housut ja liiwit,
musta hattu, walkeat hiukset, walkea parta ja walkea, sileäksi kaulattu
paita päällä, niin walkea kuin kika--aiwan niin, mustaa ja walkeaa waan
sekaisin, eikä mitään muuta. Mitä miettikään hän nyt tuossa? Oliko
hänellä iloa wai murhetta, wai oliko hän kiirehtinyt näin warhain
luonnon ihanaan helmaan, nauttimaan sen suloisuutta? oliwat ajatusteni
alkuna ja loppuna.
Olin aikonut ukolle jo kaukaa huutaa iloisen hywänhuomenen, mutta
niin lähelle tultuani, että woin erottaa kaikki hänen ulkopiirteensä,
huomasin kuinka hänen nukkawieru hattunsa liikkui yhtenä tärinänä;
tuo hawainto waikutti sen, että hywä=huomen jäi sanomatta ja
kummallinen, melkein pelon sekainen aawistus walloitti mieleni. Minä
kiirehdin kulkuani ja pian olin minä ukon huomaamatta aiwan liki
maantietä olewan kaswitarhan kohdalla.
Mitä näin minä nyt? Ukko oli kumarassa turwepenkin puoleen ja--itki,
itki sydämen pohjasta, ja siitä tuo hänen nukkawierun hattunsa
heiluminen, minkä olin jo taempaa huomannut. Tuomi= ja
pihlajapehkon lehwät salasiwat minulta kaiken muun näkemisen, enkä
minä joutanut pitkin tarkastelemaankaan muita asioita. Minä hyppäsin
pois kärryistä ja syöksähdin kaswitarhaan. Mahdoton on kenenkään
edeltäpäin arwata, mitä siellä näin. Siinä--siinä turwepenkillä itkewän
ja tutisewan puujalka=ukon edessä, hänen ja istutuspehkojen wälillä,
makasi sylitysten--Matti ja Kaarina, kumpikin----hengetönnä! He
oliwat köytetyt syliksi toisiinsa pitkällä miehenpuolen willawyöllä, ja
ensi silmäys selitti sen tosiasian, että he oliwat tuommoisenaan juuri
wasta wedestä nostetut. Nythän näin Kaarinan, jota olin niin kauan
halunnut nähdä!
"Herra Jumala! Mitä nyt on tapahtunut?" sanoin minä hätäyksessäni
ensi hawaintoni perästä.
Nyt wasta huomasi ukko minun läsnäoloni. Hän käänsi wetistyneet
silmänsä, wäyristyneet kaswonsa ja tytisewän otsansa minun puoleeni

ja sanoi sydäntä wihlowalla äänellä:
"Woi Herra Jeesus! He owat ottaneet hengen ainoalta, rakkaalta
lapseltani ja tuolta jalolta nuorukaiselta, ja samalla ottawat he sen
minultakin. Wäärä rikkauden wäkiwalta ja armoton kowuus on heidät
murhannut. Rikkaus sorti rakkauden, ja tuossa he nyt makaawat
rakkautensa ja wäärän sorron uhreina. Woi maailman sydämettömyyttä,
woi maailman kowuutta! Woi katoowan rikkauden sortoa ja
julmuutta--woi lastani ja minuakin!"
Nousewa aurinko walaisi nuot tuossa turwe=penkillä. Kumpikin oli
kietonut käsiwartensa toisensa ympärille, ja siinä asemassa näyttiwät he
innokkaasti syleilewän toisiaan. Matilla oli päällä parhaat waatteet ja
Kaarina oli pukeunut lumiwalkoisiin waatteisiin, jommoisia
Pohjanmaan neitojen oli tapana pitää kesäisenä aikana juhla= ja
häätiloissa. Hänen tuuhea ja kellertäwä tukkansa oli hajallaan ja
walunut hänen olkapäidensä ja rintansa yli. Kaunis oli hän wielä
kuolon kalwistamanakin tuossa. Kaunis, uljas oli kuoloon asti
rakastunut nuorukainenkin, mutta olipa kuitenkin niinkuin kuolewainen
ihminen olisi saanut kuolemattoman Wellamon neidon
syleiltäwäksensä. Minä silmäilin heidän kaswoihinsa; ne näyttiwät
olewan niin autuaallisessa ja rauhallisessa hymyssä--ja mitenkä
lieneekin ollut, mutta heidän suunsa näytti liikkuwan. Silloin tuntui
Matti sanoman: "Meitä ei erota mikään woima tässä maailmassa", ja
Kaarina oli kuiskiwinaan: "Matti on niin hywä, hänestä en woi luopua".
Tuomi= ja pihlajapuskat oliwat täydessä kukoistuksessaan ja lewittiwät
ympäristöönsä miellyttäwän tuoksun. Paljojen kukkiensa wuoksi oliwat
ne walkeita kuin lumipurku ja nuot lehewät oksat kukkaterttuineen
riippuiwat Matin ja Kaarinan ylitse, jonka wuoksi he näyttiwät
makaawan ikäänkuin kukilla kaunistetussa morsiuswuoteessa.
Nousewan auringon kirkkaassa walossa kimelteliwät pensaitten lehdillä
ja kukissa päilywät kastepisarat juuri kuin puhtaimmat timantit tahi
taiwosen tähdet. Itkiwätkö pensaatkin kukkineen ja kastepisaroineen,
wai iloitsiwatko ne? Suriwatko ne Matin ja Kaarinan maallista kowaa
kohtaloa, wai iloitsiwatko ne tuon puhtaan ja kuolemaansa asti
toisilleen uskollisen parin muuttamisesta sinne, jossa ei tämän

maailman wäkiwallalla ja sorrolla ole enään yhtään waltaa? Pitiwätkö
Matti ja Kaarina häitään tuossa autuaitten kanssa, wai oliwatko sen
surkeina uhreina kammottawalle rikkauden himolle?
Tuon kaiken huomioon saatuani, tunsin niin monenkaltaisia tunteita,
etten woi niitä sanoilla selittää. Rakkautta, wihaa, ystäwyyttä,
ylönkatsetta, surua, sääliä, kauhistusta, kostoa--ja anteeksiantamusta
--tahi jotakin semmoista se oli, mikä yhtenään ankarasti kuohui
tunnossani ja se pani joka luusolmuni wapisemaan.
Waikka oman sisällisen tilani laita oli näin huono, en kuitenkaan
joutanut joutilaaksi, sillä minua heikompi olento oli lähellä, mikä
tarwitsi kaiken huomioni ja apuni. Se oli puujalka=ukko tuossa, joka oli
koko ajan itkenyt niin paljon kuin waan sydän jaksoi wuotaa. Hän oli
itkenyt itsensä niin heikoksi, että horjui sinne tänne ja oli aiwan
kaatumaisillansa; otin siis häntä kädestä kiinni ja talutin hänet
turwe=tupaan, missä toimitin hänet wuoteeseen.
"Woi, woi minun lastani, woi minua onnetonta!" waikeroitsi hän
tutisten siinäkin, riutuneena ja woimatonna.
Minun sydämeni oli niin täysi, etten woinut häntä yrittääkään
lohduttamaan. Muutoin huomasin, ettei sitä olisi woinut tehdäkään,
sillä olihan ukolla niin paljon kowaa elämänkokemusta, ja edessään
juuri niin tuore ja pätewä